Pääministeri Anneli Jäätteenmäen alkuvaikeudet ns. lisäpöytäkirjan ja erityisesti Irak-asiakirjojen kanssa ovat synnyttäneet aiheellisia kysymyksiä uskottavuudesta. Toisaalta hänen kimppuunsa käynyttä oppositiota on syytetty omankin puolueen piirissä liiasta ärhäkkyydestä. On haluttu antaa hallitukselle tilaisuus aloittaa työnsä rauhassa.

Mutta onkohan sittenkään kysymys satunnaisista alkuvaikeuksista? Entäpä jos kysymys on yksinkertaisesti Jäätteenmäen tavasta toimia, joka jättää puheiden ja tekojen välille ammottavan kuilun?

On joukko tähän viittaavia tosiseikkoja. Muutamia vuosia sitten hän Ilkan kolumnissaan vakuutti pysyvänsä Eteläpohjanmaan edustajana ja kysyi, kuinka hän voisi helsinkiläisenä kansanedustajana puhua uskottavasti maaseudun puolesta. Tätä on aihetta edelleen kysyä.

Hänen kotiseudullaan tapahtui Suomen taloushistorian katalin yrityskaato, jossa oli mukana välillisesti tai välittömästi joukko valtiovallan edustajia. Konkurssipesiä, joissa on tiettävästi melkoinen määrä edesmenneen yrittäjän perheelle kuuluvia varoja, on pidetty avoinna yli 20 vuotta.

Vuonna 1999 ilmestyneessä kirjassaan Oikeus voittaa Jäätteenmäki kirjoitti seuraavasti: ”Luottamusta järjestelmään nakertaa tehokkaasti se, että järjestelmämme ylätasolla voi käytännössä toimia oikeudellisen ja poliittisen vastuun uhkaamatta. Juuri siksi näihin ongelmiin on syytä suhtautua erityisen vakavasti.”

Nyttemmin on käynyt ilmi, että yritysryhmän kaatoon osallistui valtiovallan kaikkein korkein ylätaso. Kuitenkaan Jäätteenmäki ei ole osoittanut pienintäkään merkkiä vakavasta suhtautumisesta asiaan huolimatta hänelle kansanedustajana, oikeusministerinä ja myös pääministerinä esityistä vetoomuksista.

Ennen vaaleja keskustan puheenjohtaja heitti suurieleisesti Arvelan verotyöryhmän esityksen roskakoriin, mutta kaivoi sen vaalien jälkeen vähin äänin sieltä esiin. Yhtä reteää oli puhe uuden vaalipiirin Helsingin asukkaille tulossa olevasta hyvityksestä yhteisöveron uusjakoon. Vaalien jälkeen roskakorissa vapautunut tyhjä tila täyttyi tästä lupauksesta.

Vaalien jälkeen puheet avoimuudesta ovat joutuneet hyvin erikoiseen valoon, kun niitä vertaa kiemurteluun Irak-asiakirjojen tai hallitusohjelman liiteasiakirjojen parissa. Nämä tuovat mieleen pikemminkin halvimman hintaluokan asianajajan, joka pyrkii sanasaivartelulla peittämään heikot taitonsa ja puuttuvat asiaperusteet.

Sanoilla taiteilu onkin ollut moninaista, alkaen uuden puheenjohtajan puolueen vaaliohjelmasta. Kun sen onttous paljastui nopeasti, kuultiin, ettei se ollut ollenkaan ohjelma, vaan pikemminkin lennäkki, oikeastaan vain läyssäke.

Monta nimitystä on saanut osakseen myös hallitusohjelman liiteasiakirja. Ehkä se onkin tarkoitettu hallituslennäkkiin, tai vain hallitusläyssäkkeeseen.

Asiaa koskevassa välikysymyskeskustelussa joutuu kyllä ihmettelemään, ettei oppositiokaan tuonut esille, millaisesta asiakirjasta tosiasiassa oli kysymys.

Hallitusneuvotteluthan aloitettiin puun latvapuolesta sopimalla aluksi menoraamista. Päiväkausia kiisteltiin siitä, miten lisämenot sen sisällä painottuvat. Kun siitä päästiin sopimukseen, sujui loppu kuin tyhjää vaan, mitä se olikin. Tulos suljettiin tiukkaan tiedotussulkuun.

Jos näin merkittävän sopimuksen kirjaava asiakirja ajautui vain jonkinlaisena A4-saasteena virkamiesten mappeihin, oli pallo hukassa luultuakin pahemmin.

Jotakin tutunomaista tässä kaikessa on. Onkohan juristin tutkinnolla jotenkin omituinen vaikutus yhteiskunnan huipulla olevien naisten aisteihin? Korkeimman oikeuden jäsen Eeva Vuori ei aikanaan kuullut, mitä hänen miehensä puhui kiinteistön kauppahinnan järjestelyistä, vaikka istui saman pöydän ääressä. Hänellä sen sijaan näkö tuntui toimivan. Jäätteenmäki taas ei nähnyt Irak-asiakirjoja, mutta hänellä oli kahdessa korvassaan niin tarkka kuulo ja kuulomuisti, että hän osasi siteerata niiden tekstiä sanatarkasti.

Mieleen tulee myös muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Silloin keskustan ministeriksi yltänyt Eeva Kuuskoski puhui vähintään yhtä kauniisti avoimuudesta, kuulemisesta ja yhdessä tekemisestä. Niille ei vain löytynyt käytännön katetta. Oma käytännön kokemukseni osoitti, että vaikka hänellä oli korvia täsmälleen sama määrä kuin avustajallaan ja hänet poliittiseksi esikuvakseen nimenneellä Jäätteenmäellä, niin puheet kaikuivat kuuroille korville.

Sama kuurous iski välikysymyskeskustelussa Jäätteenmäen molempiin korviin, sillä oppositio ei kertomansa mukaan saanut vastausta yhteenkään hänelle esittämäänsä kysymykseen.

Kuuskoskelle ilmestyi ennen pitkää eteen kivimuuri, kuten puoluetoveri Esko Aholle myöhemmin. Tulevaisuuden kysymys on, välttääkö Jäätteenmäki muurin nousemisen omalle uralleen.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.