Takaisin Ateenaan

Antiikin Ateenan yhteiskunta jakautui kahtia, oikokseen ja polikseen. Yksityinen sfääri, oikos, muodosti vapaan miehen yksityisomaisuuden, johon kuuluivat talon, tilusten, kotieläinten ja irtaimen omaisuuden lisäksi nainen, lapset ja orjat. Vapaa mies hallitsi näitä suvereenisti. Orjat, naiset ja lapset olivat hänen omaisuuttaan, josta hänen luonnollisesti piti myös huolehtiman. Julkinen sfääri, polis, muodosti sen yhteiskunnan tason, ”valtion”, jossa vapaat miehet omasta tahdostaan kokoontuivat päättämään poliksen yhteisistä asioista, kuten temppelin rakentamisesta tai sotaretkestä toiseen maahan. Tällaiset huvitukset ja oman vallan laajentaminen poliksen yhteisyyden kautta olivat mahdollisia, koska oikokset samoin kuin kaupunkiin asettuneet muualta tulleet kauppiaat, metoikit, loivat vaurautta, jolla sittemmin klassisena demokratiana tunnettua järjestelmää voitiin ylläpitää.

Poikkeuksellista Ateenassa oli juuri se, että vapaat 16 vuotta täyttäneet miespuoliset poliksen kansalaiset käyttivät valtaa yhdessä. Vaikka naiset, orjat, metoikit ja alle 16-vuotiaat lapset olivatkin ilman valtaoikeuksia, oli ateenalainen demokratia jotain aivan muuta kuin kautta historian yleisin valtiotyyppi, tyrannia, jossa valtio on käytännössä yksi laajennettu oikos. Siinä kuningas, tyranni tai muu johtaja katsoo käytännössä valtion oikoksekseen ja kaikki kansalaiset yksityisomaisuudekseen. Vaikka kuninkaan paikalla olisi monimutkaisempi hallitsijajoukko tai puolue, se ei silti olennaisesti eroa tyranniasta. Ei, vaikka yksinvaltias olisi valistunut.

Ateena sen sijaan oli vapaa. Tämä selviää erinomaisesti ja kansantajuisesti Perikleen kuolemattomasta hautajaispuheesta. Perikles katsoi ateenalaisten onnen olevan seurausta tästä vapaudesta, ja vapauden taas seuraavan rohkeudesta, jolla vapaus lunastettiin yhä uudelleen.

Relativisti väittäisi mielellään ettei tee suurta eroa, että valtaa käyttää vapaiden miesten demokraattinen enemmistö. Oikeastaan siis mikä tahansa valtiomuoto on tyrannia, ja tietyt anarkistit lisäävät, että demokratia on pahimman luokan tyrannia, koska demokraattisen vallankäytön oletetaan olevan legitiimimpää kuin autokraattisen. Tämä käsitys on kuitenkin virheellinen ja heijastelee modernin demokraattisen tilanteen majoritaarista tulkintaa, jossa valtio on kasvanut niin suureksi, ettei se ole enää mikään polis. Siinä antiikin ihanne—että vapaat miehet päättävät valtion asioista—on vääristynyt muotoon, jossa valtio päättää ”vapaiden” miesten asioista.

Antiikin Ateenassa valtio ei puuttunut oikoksien elämään, vaan tämä vapaan miehen hallitsema yksityinen omaisuus kuului itsestäänselvästi hänelle. Nykyisin demokratiaa ja vapautta pohdittaessa on takerruttu aivan liikaa abstraktioihin ja oikeudellisiin käsitteisiin, kun kaiken ydin on kuitenkin konkreettisessa todellisuudessa: mies ei ole vapaa, jos valtio saa hänen puolestaan päättää myös oikoksen asioista. Mies ilman oikosta ei ole vapaa. Tämä ei ole ns. ”positiivista vapautta” puoltava argumentti, vaan nimenomaan negatiivista: oikos on miehen yksityisomaisuutta, ruumiin ja egon jatke.

Orjayhteiskunnassa meidän näkökulmastamme vastenmielistä ei varmastikaan ollut se, että mies oli vapaa ja vahva. Vastenmielistä oli se, että vapaus oli rajattu niinkin pienelle ihmisjoukolle, kun taas enemmistö ihmisistä—naiset, lapset, orjat, muukalaiset—oli vailla vapautta ja valtaa. Jos kuitenkin vapaiden miesten yhteiskunta olisi mahdollinen ilman toisten orjuuttamista, eikö sellaisessa järjestelmässä olisi myös jotain hyvää, joka kannattaisi ottaa tavoitteeksi nykyajassakin?

Inhimillisen toiminnan teoreetikko Hannah Arendt on kuvannut yhteiskunnallisen ihmisen kehitystä kolmen kehitysaskeleen kautta: Antiikin Sterea Hellaan zôon politikon oli edellä kuvattu politiikassa toimiva vapaa mies. Seuraava askel, homo faber, oli ”tekevä ihminen”, joka rakensi ja loi inhimillisen maailman puitteita, sai aikaan asioita niin itselleen kuin jälkipolvillekin. Kolmantena ihmistyyppinä syntyi animal laborans, joka keskittyi työhön elatuksen saamiseksi. Työ oli nyt välttämättömyys. Itse asiassa animal laborans oli sitä, mitä orjat ja talonpojat olivat olleet koko historian ajan. Uutta oli kuitenkin teollistuneessa maailmassa se, että työstä vapaa eliitti oli kadonnut. Poliitikot, päättäjät ja intellektuellitkin alkoivat nähdä toimintansa ”työnä”, joka elätti heidät ja oli välttämätöntä.

Kun yhteiskunta oli kokonaan ”työläistynyt”, myös toiminnan tavoitteita ja arvoja koskeva ajattelu alkoi muotoutua yhä enemmän orjan logiikan mukaan—ei vapaan miehen. ”Itsensä toteuttaminen” kuulostaa epäilyttävältä ja sellaiselta, että se ei voi olla ”hyödyllistä” funktionalisoituneessa maailmassa. 1800-luvulle tultaessa Jumalakin julistettiin kuolleeksi ja ahdistuneet älyköt alkoivat tuottaa visioita, joissa ihmisen nähtiin olevan matkalla kohti muurahaisten tai termiittien yhteisömallia—yhteisön suuruutta ja voimaa vailla yksilön omaa merkitystä. Taivaanrannassa häämötti orjien valtakunta, jossa universaaliksi tyranniksi nousisi diktaattorien jälkeen kenties jokin abstraktio.

Moni älykkö näki tämän kaiken uhkakuvana, mutta sosialisteille (niin kansallissosialisteille kuin kommunisteillekin) tämä uusi uljas yhteisöllinen ihminen merkitsi ”edistyksellisyyttä”, voimaa. He lupasivat, että horisontissa häämötti utopia, jossa valtio lakkaisi kokonaan, vaikka jokainen saattoi nähdä, että siellä häämötti pikemminkin totaaliseksi tullut valtio. Utopia oli kuin suuri muurahaiskeko, jossa kloonit tekisivät työtä itsestään selvää isäntää palvellen.

Kuitenkin samaan aikaan ihmiskunnan materiaalinen kehitys oli johtanut aivan päinvastaiseen suuntaan. Ihminen oli yhä vähemmän luonnonvoimien ja niukkuuden armoilla. Hänen tarvitsi pelätä yhä vähemmän kylmiä talvia, villipetoja, tappavia tauteja ja tulvia. Isiemme uutteran ajan homo faber oli ajasta toiseen tehnyt kaikkensa meidän eteemme. Jäljelle jäi vain yksi vihollinen, jota ihminen ei onnistunut kukistamaan: ihminen itse. Sodat ja väkivalta eivät maailmasta koskaan loppuneet. Ja näytti siltä, että mitä enemmän valtio yritti kukistaa myös ihmisen, sitä tuhoisammiksi sodat, ”puhdistukset” ja kansanmurhat kävivät.

Modernin ajan näkökulmasta vapaan miehen suurin vihollinen saattaa sittenkin uhata juuri valtion taholta—orjajoukkojen kasvottoman isännän.

Arendtin mukaan moderni animal laborans oli niin indoktrinoitunut ajattelemaan välttämätöntä työtä, että kun ”työn loppu” alkoi häämöttää ja uusia, menneisyydessä täysin käsittämättömiä ilmiöitä, kuten ”työttömyys”, alkoi ilmaantua, ihminen ei enää kyennytkään näkemään tätä rohkeudella ja työllä hankittua vapautta hyvänä asiana (kuten ateenalaiset), vaan se olikin ”ongelma”. Myöhäismoderni aika on nähnyt yhä jatkuvan runsaudensarven funktionalisoineen maailman angstista kirjallisuutta, jossa kauhistellaan ”työn loppua”, globalisaatiota, kulutusta, ”eriarvoisuutta”, ynnä muuta.

Kuitenkin ihmiskunnalla olisi ainutlaatuinen tilaisuus palata vapauden ja onnen juurille, ateenalaiseen orjayhteiskuntaan. Lisäksi meillä on tilaisuus, jota ateenalaisilla ei ollut: voimme vapauttaa ”vapaiksi miehiksi” myös naiset ja orjat. Tulevaisuudessa vastenmielinen työ voidaan yhä suuremmassa määrin korvata teknologialla. Myös kotieläimet ja viljelykasvit ovat ”orjiamme”, joiden elämän olemme valjastaneet tuottamaan meille lihaa ja muita elintarvikkeita. Tietysti vielä pitkään tulee olemaan olemassa ”työläisiä”—mutta ovatko hekään länsimaissa enää entiseen tapaan työn orjia ja proletaareja?

Meidän ei pitäisi nähdä ongelmana sitä, että ”työ loppuu”. Vapaa-aikaa ja vapauttahan me kaikki kaipaamme, eli ”itsemme toteuttamista”. Eloonjäännin kannalta välttämättömän raskaan raadannan väheneminen tulisi nähdä kaikkien filosofien kannalta hyvänä asiana. Ihmisten voimavarat voivat suuntautua yhä enemmän laadulliseen kasvuun, viisauteen, Jumalaan, kauneuden etsintään, huvituksiin, kartoittamattomien korpimaiden valloitukseen ja taisteluun pahuutta vastaan.

Erinäiset utopistit, kuten Thomas More, ovat etsineet tämän kaltaista horisonttia jonkinlaisesta kommunismista, yksityisomistuksen lakkaamisesta ja yhä kollektiivisemmasta yhteiskunnasta, vaikka sellaiset utopiat olivat ominaisia juuri animal laboransille. Ateenalainen vapaa mies ei olisi löytänyt autuutta muurahaispesän funktionaalisesta järjestyksestä, vaan olisi vaatinut ylivertaisuutta (areteia), kauneutta luovaa taidetta, olympialaisia, ennenkuulumatonta filosofiaa ja hurmeisia taistelukenttiä.

Annettakoon siis vapaalle miehelle oikoksensa ja tehtäköön poliksesta se sfääri, johon Arendtin ”aktivismi” voi suuntautua. Työstä vapautuminen tulevaisuudessa on mahdollista vain, jos työn pakollisuuden tilalle astuu yksityisomistuksen luoma kannustin. Mies, joka omistaa oikoksensa, tekee itsestään selvästi jatkuvaa työtä sen hallitsemiseksi ja ylläpitämiseksi, mutta toisin kuin animal laborans, hän tekee työtä itselleen. Hän ”toteuttaa itseään”. Vapaus on omistamisessa ja hyödykkeiden (myös työn) vapaassa kaupassa. Käsittäessämme tämän käsitämme myös, mitä Perikles tarkoitti kuvaillessaan ateenalaista demokratiaa vapaudeksi, vastapainona tyrannialle.

Kirjoittajasta:
Hannu Puranen on pääkaupunkiseudulla asuva kansalaisaktivisti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s