Nyt ei sitten kepu haasta demareita, kun se johtaa yhteiskunnallisiin kärjistyksiin. Näin julisti Matti Vanhanen puheenjohtajuutensa saatesanoiksi. Politiikka ei enää ole tahdon asia, tahtopolitiikka on kuopattu Atlantin pohjaan yhteishautaan työreformin kanssa. Surevia omaisia ei ole.

Puoli vuosisataa sitten ei oltu yhtä arkoja, vaikka rahasta oli puute silloinkin. Puhuttiin kustannuskriisistä, jonka ratkaisuksi Maalaisliiton hallituskumppanit sosialidemokraatit esittivät ns. kynnysohjelmaa. Tuttavallisesti demareista ei silloin puhuttu.

Pääministeri Kekkonen rusikoi ohjelmaa kesäisellä maakuntamatkallaan Savon puoleen vertauskuvia käyttäen ja hakien rinnastuksen tulipalon tapahtumista. Savonlinnalaisen Itä-Savon mukaan Kekkonen kertoi palopaikalta kotiinsa palanneesta palopäälliköstä, joka selosti vaimolleen, miten palavan talon ylimmän kerroksen ikkunassa apua huutavaa mummoa neuvottiin hyppäämään. Sanottiin, että alla oli pressu. Kauan epäröityään mummo sitten hyppästi.

Lopputulosta kyselevälle vaimolle mies vastasi, että katin kontit, eihän siellä pressua ollut. Kekkosen mukaan samoin olisi käynyt, jos olisi luotettu sosialidemokraattien kynnysohjelmaan. Olisi jouduttu toteamaan, että katin kontit, eihän siellä pressua ollut.

Tänään tämä voisi tarkoittaa sitä, että demarit kehottavat hyppäämään heidän ehdoillaan luodun hyvinvointivaltion suojapressujen varaan. Sitten jouduttaisiin kuitenkin toteamaan, että katin kontit, eihän siellä pressua ollut.

Kekkosen myöhemmän seuraajan mukaan näin ei varmaankaan saisi sanoa, vaan mummon ja muidenkin pitäisi vain hypätä, kävi kuinka kävi, että puolueen yhteistyökyky säilyy ja voi hyvin.

Presidentti Tarja Halonen ei näytä sisäistäneen tätä Vanhasen oppia, koska hän samaan aikaan syyllisti kansalaisia siitä, että nämä luottavat heidän pressuihinsa liiankin kanssa. Eihän sitä menoa mikään valtio kestä, hän totesi. Häntä auttoi tähän oivallukseen havainto, että katin kontit, eiväthän rahat riitä edes panssarimersuun.

Vanhasen opin takana on henkinen velttous, kaikista haasteista laistamisen äiti, josta Kekkosta tuskin voi syyttää yhtä vähän kuin kahta aiempaakaan päiväkirjakirjailijapresidenttiä, Relanderia ja Paasikiveä. Heidän kirjauksistaan näkyy kuinka tiukasti puntaroiden ja analysoiden he pohjustivat ratkaisut.

Kukaan heistä ei tarvittaessa kavahtanut haastamasta ketä tahansa. Paasikivestä ja Kekkosesta se kyllä on tiedossa, mutta harvat tietävät, että heikkona pidetty Relander saattoi panna vahvan pääministerinsä Svinhufvudin, Ukko-Pekan, puheen käsikirjoituksen uusiksi. Tai kirjoitti omalla kynällään ensimmäisen sosialidemokraattisen pääministerimme Väinö Tannerin hallitusohjelman.

Mahtaako Vanhasen oppi lopettaa yhteiskunnalliset kärjistykset? Espanjalaisfilosofi Ortéga y Gasset mm. puhuu ikuisesta taistelusta, jossa vastakkain ovat laki ja talonpoika, ius ja rus. Siitä oli myös kuuluisan artikla 141 kohdalla kysymys. Kuinkas sattuikin, että siinä näytti hallitukselta lopahtaneen tiukkaan haastamiseen tarvittava tahto.

Vanhanen ei haasta, vaan haastelee. Mahtaisiko historia toistaa itseään? Kekkonen tuskaili toistuvasti Vanhasen aiempaa edeltäjää V.J.Sukselaista, ettei tämän puheista saanut otetta. ”On kuin vesiämpäriä hämmentäisi”, hän kirjoitti.

Sukselaisen syrjäyttänyt Johannes Virolainen retkahti sitten täysin rähmälleen vasemmistolaiseen mies ja ääni -periaatteeseen korkeakoulujen hallinnossa ja sai vuoden 1970 vaaleissa oikein kunnolla takkiinsa. Sen jälkeen hän keskittyi sulassa sovussa Sorsan kanssa rahan jakoon, kumpikin omilleen.

Ajaessaan Lipposta EU:n johtotehtäviin Vanhanen sanoo, ettei siinä pidä ajatella puoluepolitiikkaa. Jos sillä ei ole merkitystä, millaisen yhteiskuntanäkemyksen varassa Eurooppaa johdetaan, niin miksi sillä olisi merkitystä Suomenkaan johtamisessa?

Onko Lipposella sitä johtajuutta, jota tarvitaan Euroopan talouden uuden suunnan kehittämiseksi, mitä Esko Aho kaipasi Lauantaiseurassa, ettei Eurooppa näivettyisi? Jos on, Suomen johtamisessa hän ainakin pystyi kätkemään sen tehokkaasti. Pikemminkin hän askaroi Ahon mainitsemalla näpertelyosastolla.

Ilman perusteellista analyysia kepukaan tuskin pääsee yli Jäätteenmäki-katastrofista, vaikka Vanhanen olisikin jo moneen kertaan halunnut jättää sen historian tutkijoitten huoleksi. Kuinkahan kauan aikaa tarvitaankaan, ennen kuin kepussa oivalletaan, että koko hanke oli kolmen pienen porsaan risumaja, jonka kaatamiseksi ison pahan suden ei tarvinnut edes henkäistä ja hönkäistä. Pelkkä kuiskaus ja pieni paperilappunen riittivät.

Veli Ponteva, Ilkan Hokkanen, sai Jäätteenmäen itsensä ja Keskisuomalaisen kollegansa Laatikaisen mukaansa seikkailuun, jonka hasardiluonteesta viimeistään kolmikon sekavat jälkikäteisselittelyt ovat vakuuttava näyttö.

Formulakielellä Jäätteenmäki yritti yhdessä ainoassa shikaanissa ohittaa Lipposen vasemmalta ja hipaisi tätä sen verran, että Lipposen oikea pyörä meni hiekalle. Siinä se oli hänen haasteensa. — Formulakielen ulkopuolella shikaani tarkoittaa käräjöintiä pelkän kiusantekemisen ilosta. Semmoista aina sattuu.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.