Zyskowicz vastaan Itälä: mitä todella tapahtui?

Kokoomuksessa on pitkään toiminut keski-ikäisten maakuntien ”äijien” konservatiivisiipi ”hiljaiset miehet”, jonka kokoajana pidetään ex-kansanedustaja Kalervo Kummolaa. Näiden konservatiivien arvomaailmaan sopisi hyvin fuusio tai edes hallitusyhteistyö Keskustan kanssa ja huonommin Ben Zyskowiczin liberaalimpi linja ja demariyhteistyön asettaminen epäluotettavaksi hallituskumppaniksi osoittautuneen Keskustan kaveeraamisen edelle.

Lisäksi Zyskowicz on ymmärtänyt Kokoomuksen eduksi nostaa näkyville paikoille lahjakkaita – ja ehkei aina edes niin lahjakkaita – nuoria, jopa naisia, mikä on ärsyttänyt entisestään ministerinpaikkaa hamuavia konservatiiveja. Kun vielä Zyskowiczin linja on suhteellisen liberaali, oli sitten kyse homojen tasavertaisista oikeuksista tai aukioloaikojen rajoituksista, kaikki kiukun ainekset ovat kasassa.

Etelän suurissa kaupungeissa kokoomuslaiset ovat tottuneet yhteistyöhön demarien kanssa, kun taas maakuntien miehille Keskusta on ollut se valtapuolue, johon nojata. Tämä on näkynyt myös kannoissa hallitusyhteistyöhön. Lisäksi harvinaisen älykkäänä kansanedustajana Zyskowicz on oivaltanut jokaisen Keskustan vaalilupausten onttouden ja pitänyt niistä kovaa meteliä. Hallitusvastuussa ollut SDP ei yhtä katteettomiin lupauksiin voinut sortua – toisaalta vuoden 1995 vaalien alla sen puheet olivat kenties vieläkin pahempaa huiputusta kuin Keskustan viime vuonna, eihän SDP halunnut jäädä yhtään Vasemmistoliittoa huonommaksi. Jopa nyky-Vasemmistoliitto on ollut vähemmän epäuskottava.

Vihamiehiä jo 70-luvulta

Paitsi keski-ikäisten äijien arkkikonservatiivisiipi, myös Ilkka Suomisen ja Ilkka Kanervan sosiaalikonservatiivisiipi on ollut kauan Zyskowiczin vastustaja. Ilkka Kanerva on vihannut Zyskowiczia siitä asti kun tämä 70-luvulla rohkeni olla neuvostovastainen vastoin Kokoomuksen nuorisoliittoa johtaneiden Kanervan ja Anders Blomin puolisosialistista linjaa. Kaksikko kiusasi kilvan tuota pitkätukkaista hipinnäköistä nuorukaista, joka ei kuitenkaan tinkinyt periaatteistaan. Nyt Kanerva ja Suominen näkivät tilaisuutensa viimein tulleen.

”Ellei nuorena liberaali, ei sydäntä, ellei vanhana konservatiivi, ei järkeä”, sanoi jo Winstron Churchill aikoinaan, mutta onneksi Zyskowiczilta ja monelta muulta tämä oppi on mennyt sivu suun. Neuvostoliiton romahtaessa 1991 hän sai viimein revanssin myös Suominen-Kanerva-akselista. Ei tuolloin Kokoomuksen puheenjohtajaksi valittu Pertti Salolainen mikään puhdas liberaali ollut – ei kyllä Zyskowiczkaan – mutta sosiaalikonservatiiveja pienempi paha kuitenkin. Takkinsa kääntänyt Kanerva on nyt sivuraiteella ja on turhaan pyrkinyt eläkevirkaan Suomen Pankkiin. Blom on johtanut pitkään Perheyritysten liittoa. Kanerva kuitenkin yrittää kerätä paukkuja puoluekokousta varten pannakseen kapuloita liberaalisiiven ehdokkaan rattaisiin.

Koskinen lankesi ansaan

Jari Koskisen uskottiin haastavan Itälän, mikä olisi arkkikonservatiivisiiven näkökulmasta pahentanut tilannetta entisestään. Niinpä äijät ylipuhuivat hänet haastamaan ennemmin Zyskowiczin luvaten palkkioksi tukensa, mikä riitti Koskiselle. Itälä tuki hanketta, ja lehdet ovat arvioineet Itälän olleen asiassa enemmänkin aloitteellinen. Miksipä ei olisi ollut, sillä Itälän kauden heikon menestyksen vuoksi kannattajat ovat vaatineet kasvojen vaihtamista, ja eduskuntaryhmän puheenjohtajana Zyskowicz olisi ainoa mahdollinen sijaiskärsijä.

Jos Koskinen voittaisi, Zyskowiczista päästäisiin eroon. Jos hän häviäisi, ainakaan hän ei haastaisi Itälää. Tarjolla näytti olevan vain hyviä vaihtoehtoja.

Väärä syntipukki

Kukaan ei toki ole väittänyt Zyskowiczin olevan syyllinen Kokoomuksen vaalitappioon. Sitä paitsi tämän huima eduskuntavaalimenestys osoitti Kokoomuksen tappion syiden olevan jossain muualla – lähinnä ”pääministerivaalissa”, jolla kansaa huiputettiin, ei edes pelkästään Itälässä.

Vaalipaneelejakin seuraamalla huomaa, että Zyskowicz pystyy löytämään kustakin asiasta oleelliset argumentit huuhaan seasta ja osoittamaan vastustajiensa kaikki virheet. Lähinnä vain Suvi-Anne Siimes, Osmo Soininvaara, Mauri Pekkarinen ja Kimmo Sasi ovat siinä määrin samalla tasolla, että asiapuolella on odotettavissa suunnilleen yhtä älykästä keskustelua – tai ainakin riittävät analyyttiset kyvyt sellaiseen. Toki kukin tuntuu joskus myös puolustavan populistisesti joitain puolueensa naurettavuuksia ”viran puolesta” harhautusargumentein – etenkin Pekkarinen. Paavo Lipponen, Anneli Jäätteenmäki ja Ville Itälä eivät ole lainkaan samalla tasolla, ja pienpuolueidenkin puheenjohtajat ovat hyviä vain retoriikassa, eivät analyysissa – sama pätee SDP:n puoluesihteeri Eero Heinäluomaan, jonka jokainen sanavalintakin on kuin suoraan agitaation oppikirjasta (”…olen niin vilpittömästi surullinen siitä, että meillä ei ole Suomessa vakavasti otettavaa oppositiota…”, ja vielä SAK:n mediakursseilla opetellulla vakuuttavalla äänellä). Miehen vaarallisuus perustuu etenkin siihen, että hänellä tähtäimessä ei ole Suomen tai edes SDP:n etu joko Ihalaisen seuraaminen tai korkea poliittinen virka SAK:n tuella – ja hän on kerta toisensa jälkeen ollut valmis asettamaan emojärjestönsä edut työllisyyden parantamisen edelle.

Lisäksi Zyskowicz on ollut selkeästi joukkuepelaaja, pyrkinyt panostamaan koko puolueen menestykseen ja kampanjoinut yleensä enemmän muiden kuin itsensä puolesta. Ainoat mahdolliset argumentit häntä vastaan olisivat joko imago/tyylikysymykset tai linjaerot. Jälkimmäinenkin kaatui siihen, että Koskinen ja Zyskowicz vakuuttivat olevansa samoilla linjoilla.

Mitä nyt tapahtuu?

Suunnitelmassaan Itälä ja arkkikonservatiivisiipi laskivat saavansa taakseen myös sosiaalikonservatiivisiiven, etenkin kun siihen kuuluvat Itälä itse ja häntä tukenut Ilkka Suominen. Tämä siipi kuitenkin rakoili, sen naisista moni asettui Zyskowiczin liberaalisiiven tueksi tuoden näin tälle voiton Koskisesta äänin 21-19 (2.2.02). ”Kykypuolue” ei siis luopunut lähes ainoasta kyvystään.

Itälä jatkoi taktikointiaan kysymällä (4.2.), tukeeko eduskuntaryhmä häntä. Näin hän halusi pelata pois kansanedustajien kritisointimahdollisuudet. Eduskuntaryhmä antoi ainoan mahdollisen vastauksen – kuuluuhan puheenjohtajavalinta puoluekokoukselle eikä eduskuntaryhmälle – mutta Zyskowicz täsmensi sanomalla, että eduskuntaryhmä tukee puheenjohtajaa niin ennen puoluekokousta kuin sen jälkeenkin, mutta puoluekokous päättää puheenjohtajan nimen.

Kun sittemmin (12.2.) Kimmo Sasi ja Kokoomuksen nuoret vaativat Itälän eroa ja Kokoomuksen naisten liiton puheenjohtaja Paula Risikko ilmoitti harkitsevansa ehdokkuutta, tuli selväksi, että Itälän lähtölaskenta on alkanut. Nähtäväksi jää, onko ehdokas Risikko, vai päättääkö sittenkin Sari Sarkomaa, Marjo Matikainen-Kallström, Jan Vapaavuori tai joku muu tulevaisuuden nimi pyrkiä tehtävään jo nyt. Itse asiassa tuoreimpana Vapaavuori kertoi saamansa kannustuksen vuoksi harkitsevansa ehdokkuutta. Sen sijaan konservatiivisiipeen lukeutuvaa ja Koskista kannattanutta Martin Saarikangasta kukaan ei pidä vakavana haastajana Itälälle. Ennen kesää ehtii vielä tapahtua paljon.

Lisäyksiä

Lisäys 22.2.04:
Nyttemmin Itälä on valinnut poltetun maan taktiikan. Vaikka ulkopuoliset tarkkailijat pitävät hänen häviötään jo lähes varmana ja arvostelijoiden kritiikki on suuntautunut lähinnä Itälän johtajanominaisuuksiin, Itälä itse pyrkii mustamaalaamaan vastustajiaan ja näin varmistamaan, että hänen seuraajansa saa huomattavasti huonommat lähtökohdat kuin hän itse. Ironisinta tässä on, että seuraaja on todennäköisimmin puolueen keskilinjoilta ja arvostelijoiden mielestä vain vähemmän huono, tuskin erityisen kyvykäs puoluejohtaja.

Lisäyksiä maalikuussa:
Tiistaina 2.3. julkaistiin gallup, jossa Kokoomuksen kannatus oli pudonnut 16,6 prosenttiin. Itälä yritti vuorokauden ajan selitellä luvun johtuvan hänen vastustajistaan kunnes lopulta keskiviikkona 3.3. ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta ja asettuvansa ehdokkaaksi europarlamenttiin.

Paula Risikko luopui kisasta Marjo Matikainen-Kallströmin hyväksi 9.3. Gallupeissa Matikainen-Kallströmin ohella suosikkina on ollut Jyrki Katainen, kun taas Kanervalla tai Saarikankaalla ei ole kannatusta. Toistaiseksi vain Saarikangas on asettunut ehdolle, mutta ellei mitään dramaattista tapahdu, kesällä puheenjohtajaksi valitaan joko Matikainen-Kallström tai Katainen.

Jyrki Katainen ja Jari Vilén ilmoittautuivat odotetusti puheenjohtajakilpaan Kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa 12.3.04. Marjo Matikainen-Kallström lykkäsi oman ilmoittautumisensa tiistaille 16.3. saadakseen toimittajien jakamattoman huomion. Tätä sabotoidakseen Ilkka Kanerva ehdotti samana päivänä RKP:n ja Kristillisdemokraattien liittämistä Kokoomukseen, vaikka näiden kieltäytyminen oli itsestäänselvää. Näin hän sai Matikainen-Kallströmin pudotettua päivän selkeän ykkösuutisen paikalta. Kanerva antaa myös yhä ymmärtää harkitsevansa omaa ehdokkuuttaan, samoin Jan Vapaavuori.

Heti Matikainen-Kallströmiä ilmoituksen jälkeen Keskustan konservatiivisatraapit (Ilkan ja Keskisuomalaisen päätoimittajat) aloittivat odotetun hyökkäyksensä tätä vastaan.

Matikainen-Kallströmistä näkyy selvästi, että tällä hetkellä hän on hyvin kokematon kotimaanpolitiikassa. On vaikea arvioida, mihin asti hän pystyisi harjaantumaan vuoden 2007 vaaleihin mennessä, mutta riskivalinta hän joka tapauksessa olisi.

Sen sijaan puheenjohtajuuskamppailu näyttää Kokoomukselta onnistuneelta mediatempulta, joka nostaa pitkästä aikaa otsikoihin monia puolueen melko tuntemattomia nimiä, jopa Vapaassa Sanassa.

Linkkejä:
Kaleva 16.3.: Matikainen-Kallström lähtee kisaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s