Bush jatkaa Lincolnin linjalla

Yhdysvaltain presidentinvaalit sujuivat tarkoin odotusten mukaisesti. Ratkaisu tapahtui tosiaankin Ohiossa eikä Floridassa ja presidentti George W. Bushin kannatus vastasi osavaltiokohtaisestikin mielipidetutkimusten keskiarvoa. Ääniero oli selvä ja niukimmillaan (toistakymmentä tuhatta ääntä) se oli muutamassa sellaisessa osavaltiossa, joiden kallistuminen Bushin kannalle olisi mitätöinyt Ohion merkityksen. Bush sai enemmän ääniä kuin kukaan presidentti koskaan aikaisemmin, yli puolet kaikista annetuista äänistä (toisin kuin Bill Clinton) ja olosuhteissa, joissa vastustajien on mahdoton keksiä mitään tavanomaista selitystä (että äänestäjät olisivat jääneet kotiin, media ei olisi ollut kyllin kriittistä tai jokin viime hetken tapahtuma olisi hämmentänyt asetelmia). Lisäksi republikaanit laajensivat enemmistöään kongressin edustajainhuoneessa ja senaatissa.

Yhdysvaltain historiassa kuusi republikaanipresidenttiä on aiemmin voittanut toiset perättäiset vaalit. Ensimmäinen oli Abraham Lincoln, jonka menestykseen harva uskoi vielä elokuussa 1864. Silloin häntä arvosteltiin kansakunnan jyrkästä jakamisesta ja syöksemisestä sotaan, joka ei näyttänyt edistyvän mihinkään. Varsinkin Euroopassa moni piti Lincolnia moukkana, joka oli rikkonut toisten asioihin sekaantumisen periaatetta ja saarnasi sellaisia naurettavuuksia kuin koko ihmiskunnan oikeutta vapauteen. Lincolniin uskoivat kuitenkin ne republikaanit, joiden mielestä Yhdysvalloilla oli korkeampi tehtävä, ”manifest destiny”, ihmiskunnan vapauttamisessa. Heidät tuntojaan edusti mm. ”Vapauden taisteluhuudon” uusi sanoitus.

”We are sick of cries for ‘peace,’ and other rebel cant, Singing the holy cause of freemen. For Lincoln and Johnson huzza! boys, huzza! Down with the rebellion, on with the war…”

Tässä hengessä alkaa myös Bushin jatkokausi. Virkaanastujaisten aikoihin Irakissa järjestetään maan ensimmäiset vapaat vaalit. Taistelu terrorismia vastaan jatkuu kaikilla rintamilla leppymättä.

Lincolnin ja Bushin välillä samaan poliittiseen suoritukseen ovat yltäneet vain Grant 1872, McKinley 1900, Eisenhower 1956, Nixon 1972 ja Reagan 1984. Kukaan heistä ei ollut tuolloin järin suosittu Euroopassa eikä kotimaansa urbaanin vasemmistolaisen älymystön piirissä. Vain puolet Bushin edeltäjistä selvisi toisen kautensa loppuun.

Nyt on mielenkiintoista nähdä, millaisia johtopäätöksiä tekevät
a) terroristit, Iran ja Pohjois-Korea;
b) Ranska, Saksa ja muut heikkotahtoiset liittolaiset;
c) demokraatit ja republikaanit seuraaviin vaaleihin valmistautuessaan.

Ihmisten sieppaaminen ja murhaaminen mahdollisimman näyttävästi ei kannata, eikä sitä palkita. Toivottavasti myös tiedotusvälineet oppivat suhteuttamaan maailman kriisipesäkkeitä (Darfur ja Tshetshenia ovat huolestuttavampia paikkoja kuin Irak, eikä vankien kiusaaminen Guantanamossa ole ihmisoikeuksien ystävien suurin murhe) ja harkitsevat, missä määrin on asiallista esittää kuvia häpäistyistä ruumiista tai pakkotilanteeseen saatettujen uhrien epätoivoisia vetoomuksia.

Euroopan on opittava ymmärtämään myös sitä Amerikkaa, joka avautuu Manhattanin, DC:n ja Hollywoodin ulkopuolella. Puolet amerikkalaisista on vilpittömästi kiinnostuneempi moraalista, ihanteista ja lujasta johtajuudesta kuin diplomatian hienouksista ja ranskalaisten ärtymyksestä. Tätä voi olla vaikea ymmärtää unionissa, jonka komissioon ei kelpuutettu miestä, joka uskoo paavin puheisiin, mutta kansankotimme ikkunoista kannattaa joskus vilkaista ulkomaailman todellisuuteen. Siellä on miljardi katolista, miljardi muslimia, miljardi hindua ja miljardi kiinalaista sekä koko joukko ongelmia, joita ei ratkaista pohjoismaisen kansankodin keinoin tai YK:n tehottomin sanktioin.

Vuonna 2008 nähdään ilmeisesti ensi kertaa 56 vuoteen tilanne, jossa kumpikaan pääpuolue ei aseta presidenttiä tai varapresidenttiä ehdokkaakseen. Demokraatit pyrkivät murtautumaan ulos elitistisistä linnoituksistaan valtaakseen takaisin Etelän ja Keskilännen, joissa yhä uskotaan perinteisiin arvoihin; republikaanit tulevat tekemään vastaiskun Pennsylvanian ja Kalifornian suuntaan, esimerkiksi yhdistelmillä Powell-Schwarzenegger tai Franks-Rice. Bushin toisen kauden virkanimitykset saattavat pohjustaa poliittista perimysjärjestystä, jonka menestys vahvistaisi linjakkaan ulkopolitiikan edellyttämää jatkuvuutta. Periikö puolueeton mutta Bushia julkisesti tukenut sanavalmis kenraali Tommy Franks kenraali Ulysses Grantin roolin? Tuleeko Bushin lojaalista ulkoministeristä Colin Powellista tai turvallisuuspoliittisesta neuvonantajasta, maailman mahtavimmasta naisesta, Condoleezza Ricesta ensimmäinen musta presidentti tai varapresidentti? Onnistuuko Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger voittamaan osavaltionsa äänestäjien luottamuksen myös vuoden 2006 vaaleissa ja siten seuraamaan Reaganin tietä?

Voitonpuheessaan Bush muistutti vapauden velvoittavuudesta: ”Our nation has defended itself and served the freedom of all mankind. … We will help the emerging democracies of Iraq and Afghanistan so they can grow in strength and defend their freedom, and then our servicemen and women will come home with the honour they have earned. With good allies at our side, we will fight this war on terror with every resource of our national power so our children can live in freedom and in peace.”

Bush jatkaa Lincolnin linjalla katkeroituneita vihamiehiään pelkäämättä, koska se on hänen kutsumuksensa ja amerikkalaisten kansallinen lähetystehtävä.


Heli Parkkinen on arvioinut Bushia huomattavasti kriittisemmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s