Toimittajat sovittamassa Irakia luomaansa myyttiin

Media on viime aikoina yrittänyt kovasti hahmottaa uudelleen kysymystä ”Mikä meni vikaan Irakissa?” – so. ”Mikä meni vikaan Irakin uutisoinnissa ja ennusteissa?” Äsken BBC esitti dokumentin, jonka alussa kenraali Wesley Clarke kertoi odottaneensa irakilaisten vastaanottavan amerikkalaiset kuin ranskalaiset konsanaan vuonna 1945. Mutta miksi mallia olisi haettu miehitetystä Ranskasta, eikä pikemminkin Saksasta, jonka liittoutuneet vapauttivat kotimaisesta hirmuvallasta?

Useimmat amerikkalaiset – ja Hollywood-elokuvien kasvattamat länsieurooppalaiset – kuvittelivat mielessään, kuinka ranskalaiset naiset toivat kukkia liittoutuneiden tankkien päälle ja suutelivat kiihkeästi amerikkalaisia sotilaita. Näitä kuvia olemme kaikki nähneet muutamista sota-ajan propagandakuvista sekä lukemattomista romanttisista valo- ja elokuvista, mutta kuinka paljon kyse onkaan kulttuurillisista stereotypioista ja Normandian maihinnousun verilöylyistä selvinneiden sotilaiden toiveajattelusta? Missä ja milloin tällaista todella tapahtui? Suuri osa ranskalaisista oli tukenut laillista Vichyn hallitusta ja ollut yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa, eikä suhtautunut liittoutuneisiin kovinkaan suopeasti. Kun saksalaiset luopuivat Pariisista taisteluitta, vastarintaliike kiisteli keskenään siitä, kuka ehtisi ottamaan kunnian pääkaupungin vapautuksesta. Kun amerikkalaiset ajoivat Pariisin bulevardeille, taistelut olivat jo ohi ja ilmapiiri pohjustettu voitonparaatille. Pariisin vapautus oli näytös, jota vihamieliset toimittajat eivät seuranneet suorana lähetyksenä paikan päältä kameroillaan, eivätkä saksalaiset pilanneet uhkailemalla itsemurhahyökkäyksillä. Monissa muissa kaupungeissa – Berliinistä puhumattakaan – liittoutuneiden vastaanotto oli arkisempaa ja vähemmän riemuisaa. Siihen nähden irakilaisten riemunpurkaukset Bagdadin vapautuksen yhteydessä olivat täysin tyydyttävät. Jos joku oli vakavissaan pettynyt, hänen odotuksensa olivat epähistorialliset. Ilmeisesti moni länsimainen toimittaja oli nähnyt liikaa paitsi kuvia Pariisista myös Hitlerin ja Stalinin propagandakoneistojen tuotantoa, joka oli luonut mallin vapautustaiteen alalle. Kirkassilmäiset naiset, lettipäiset tytöt, punaiset ruusut kiväärien piipuissa ja johtajan turvallisessa sylissä istuvat lapset muodostavat myytin, jota media pyrkii tiedostamatta uusintamaan. Todenmukaisemman käsityksen vapautuksen tunnelmista voisi saada Juhani Ahon ja Eino Leinon muistelmista huhtikuulta 1918, jolloin Helsingin vapautus koettiin yhtäältä suurena helpotuksena ja hiljaisena kiitollisuutena, toisaalta riehakkaana kostonhimona ja vasta vähitellen (vuosien myötä) vakiintuvana historiankäsityksenä.

Irakin sodan myytit

Kun Irakin sota alkoi ilman odotettua maailmanloppua ja liittoutuneet lähestyivät Bagdadia, sodan arvostelijat takertuivat ensimmäiseksi siihen havaintoon, etteivät epäuskoiset ja kulttuurillisesti estyneet shiialaisnaiset rientäneetkään syleilemään sotilaita. Missä viipyy ”odotettu” riemukas vastaanotto, alettiin kysellä. Tällöin muistin kätköistä kaivettiin esiin myyttiset mielikuvat Euroopan vapautuksesta 1944, vaikka läheisempiäkin vertailukohtia olisi voitu hakea Kuwaitista 1991, Kabulista 1996 tai Kosovosta 1999.

Toinen myyttinen argumentti otettiin käyttöön heti kun hiekkamyrsky hidasti etenemistä muutamaksi päiväksi. Tällöin ihmisten mieliin palautettiin Vietnam, ”quagmire” ja muut iskusanat, joiden huono soveltuvuus Irakin sotaan nähtiin jo kun amerikkalaiset sittenkin pääsivät Bagdadiin. Amerikkalaiset eivät olleet koskaan kaataneet Hotshiminhin patsasta Hanoissa. Silti tämä toinen myytti kelpasi Vietnamin sodan veteraanin John Kerryn vaalikampanjaa varten, vaikka hänen kannaltaan olisikin ollut viisaampaa olla muistuttamatta Indokiinan-politiikan virheistä. Amerikkalaiset äänestäjät nimittäin muistivat Saigonista ja Phnom Penhistä huhtikuun alussa 1975 nousseet helikopterit ja niistä epätoivoisina roikkuneet pakolaiset, eivätkä halua toistaa samaa petosta ja häpeää Lähi-idässä. Kerryn kannattajien kiihkeys sumensi heidän arvostelukykyään ja median puolueellisuus sai heidät arvioimaan väärin kannatuksensa vaaliuurnille. Ylimielisyys on poliittisen eliitin perisynti, mutta useimmat toimittajat uskovat yhä myyttiin, jonka mukaan sodan pitkittyminen masentaa sen kannattajat. Näin uskoivat Yhdysvaltain demokraatit kesällä 1864, saksalaiset sukellusvenesodan kannattajat vuonna 1917 ja Winston Churchillin vastustajat silloin kun tämä lupasi kansalleen vain verta ja hikeä.

Kolmas myytti on kristillishumanistinen kuvitelma, jonka mukaan mikään suuri aate (oikeuden voitto, kansakunnan etu tai ihmiskunnan vapaus) ei ole yhdenkään ihmisuhrin arvoinen. Mitä enemmän ihmisiä kuolee Irakissa väkivaltaisuuksiin – olivatpa syylliset keitä tahansa – sitä enemmän irakilaisten uskotaan vihaavan sotaa ja kaipaavan sitä edeltäneen hirmuvallan muodollista rauhaa. Tämän kuvitelman mukaan ihmiset haluavat kuria ja järjestystä enemmän kuin vapautta ja demokratiaa.

Nämä kolme myyttiä tulevat pysymään Irakin vapautuksen vastustajien ajatusmaailman kulmakivinä todellisuuden kehityksestä riippumatta: irakilaiset eivät juhli(neet) vapauttajiaan niin kuin olisi pitänyt, väkivalta lietsoo vain lisää loputonta väkivaltaa ja ihmiset kyllästyvät ennen pitkää elämäänsä vapaudessa, jota eivät oikeasti edes halunneetkaan.

Suomalaiset kommentit Irakista

Runebergin päivänä, jolloin suomalaistenkin toivoisi muistelevan vapauden ja kunnian kaltaisia ”vanhanaikaisia” arvoja, Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Tanja Vasama sotki kolumniinsa totta ja tarua. Hän kertoi tosiasioita siitä, kuinka afgaanit ja irakilaiset äänestivät joukolla ja ovat ylpeitä vapaudestaan sekä toiveikkaita tulevaisuudestaan, mutta hän ei malttanut olla lisäämättä kirjoitukseensa irralliselta vaikuttavia katkeria ja ikiomia tulkintoja: ”Mutta kun afganistanilaiset ja irakilaiset pudottivat äänestyslippunsa vaaliuurniin, heidän mielessään ei varmaankaan ollut Bush ja hänen visionsa. Pelko varjostaa arkipäivää, johon kuuluu lukuisia pommi-iskuja ja kuolonuhreja. Äänestys järjestettiin Yhdysvaltain sanelemana oloissa, joissa vapaiden ja rehellisten vaalien toteutuminen oli silkkaa utopiaa. Vaikka vaalien lopputulema Irakissa voi olla jopa sisällissota.”

Kun päivän uutisotsikoista ovat vihdoin kadonneet aiemmin jokapäiväiset kauhukuvat ”kaaokseen vaipuvasta” Irakista (vaikka terrori-iskut ovatkin jatkuneet), toimittajat jatkavat muilla palstoilla myyttisten maailmankuviensa saarnaamista. Pääkirjoitussivuilla aiheeseen palattaneen heti kun järkyttyneet pääkirjoitustoimittajat ovat saaneet konseptinsa kokoon. Kuluneella viikolla suuntaa näytti Pentti Sadeniemi ja odotettavissa on, että myös hänen kilpakumppaninsa amerikkalaisvastaisuuden julistamisessa, Olli Kivinen, ilmoittaa pian tuomionsa. Sadeniemen mukaan (HS 2.2.) ”Bushin idealismi” on epäaitoa ja ”vapauden miekkalähetys” olisi Yhdysvalloille liian kallista – Sadeniemi siis tunnusti irakilaisten haluavan vapautta, mutta kieltäytyy yhä myöntämästä, että George W. Bush ja Yhdysvaltain republikaanit olisivat voineet sellaista tosissaan tarkoittaa vapauttaessaan Irakin. Sadeniemi oli selvästikin omaksunut ideologisen skeptisyytensä samassa lehdessä julkaistusta George Soroksen kirjoituksesta ”Bushin opissa on jotain vialla”, jonka mukaan tavoite on hyvä mutta tekijä väärä.

”Nyt Irakin vaalit uhkaavat johtaa sisällissotaan”, Soros myös ennusti. Samaan ennusteeseen asettavat toivonsa ne toimittajat, jotka kiirehtivät julkaisemaan väliaikatietoja Irakin vaalituloksista, vaikka ääntenlaskijat ovat ilmoittaneet, ettei ääniä ole vielä laskettu edustavasti eri puolilta Irakia. Jokainen ymmärtänee, että jos väliaikatiedoissa shiialaisten uskonnollisempi ryhmittymä on saanut 2/3 äänistä ja maallistuneempi 1/6, kurdien äänet ovat aliedustettuina muista sunnimuslimeista puhumattakaan. Väliaikatiedot lienevät Etelä-Irakin maaseudulta.

Sisällissotateoria on suoraa jatkoa kaaos-myytille ja perustuu puutteelliseen ymmärrykseen Irakin väestösuhteista ja shiialaisten kyvyistä järkiperäiseen politiikkaan. Lisäksi se olettaa ilman muuta, että Irakin jakautuminen kahdeksi tai kolmeksi valtioksi olisi mahdollisimman huono päätös lähes 50 vuotta kestäneelle diktatuurille. Valitettavasti tätäkin näkemystä BBC on rummuttamassa myytiksi siitä huolimatta, että valtaosa kurdeista on siitä haaveillut jo pitkään ja mahdollisesti enemmistö muistakin irakilaisista saattaisi sen hyväksyä kaikkien osapuolten kannalta hedelmällisenä ratkaisuna – varsinkin jos vaihtoehtona olisi poliittinen umpisolmu tai todellinen anarkia.

Totuus myyttien takana

Lopuksi voimme tarkistaa, mitä Irakin vaalien ilmeinen menestys todistaisi yllä esitettyjen myyttien vastakohdista:

  • irakilaiset o(li)vat vapautuksestaan yhtä iloisia kuin saksalaiset 1945
  • väkivallalle ja miehitykselle on näkyvissä onnellinen loppu
  • irakilaisten mielestä vapautus kannatti (ja kurdien mielestä valtion jakaminen täydellistäisi kehityksen)

Ei liene liioittelua väittää, että vaalit todistivat pikemminkin näiden näkemysten kuin vastakkaisten myyttien oikeellisuutta. Lähitulevaisuus tulee todistamaan myös sen, ottavatko sodan arvostelijat opikseen ja myöntääkö kukaan olleensa väärässä vai reagoidaanko uutisiin vaikenemisella tai paolla poliittisen mytologian ikuisesti muuttumattomalle teoriatasolle.

Linkkejä:
VS-AL: Irakin vapautuksen historialliset esikuvat
VS-AL: Putin ja Syyrian arabisosialistien rooli Irakissa
VS-AKK: Terroristeja vai vapaustaistelijoita?

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s