Enronin, WorldComin ja muiden vuosien 2001-2 skandaalien vuoksi Yhdysvalloissa on säädetty ”Sox” eli Sarbanes-Oxley-laki, joka kiristää tilintarkastuskäytäntöjä lukuisilla uusilla pikkutarkoilla vaatimuksilla ja lomakkeilla. Yhdysvaltalaisten yritysten tilintarkastuskustannusten on arvioitu kasvaneen 20-50 %, siis miljoonilla dollareilla yritystä kohden. Välilliset vaikutukset tullevat paljon suuremmiksi, ja lain vaikutukset tuntuvat vahvasti myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Ekonomisti Ivy Xiying Zhang on arvioinut kokonaisvaikutuksiksi 1400 miljardia dollaria.

Tilintarkastusyhtiöt ovat mielissään mutta ihmiskunnalle vaikka montakin enronia vuotta kohden tulisi huomattavasti halvemmaksi. Mieluummin siis Skylla kuin Kharybdis. Tosin Skyllan pikkuvelikin riittää, sillä yleensä markkinatalous kuitenkin toimii itsekorjautuvasti: kun ongelmia havaitaan, niihin puututaan, ja niin on tapahtunut nytkin. Yritykset ottavat vapaaehtoisestikin tarkempia mutta silti kustannustehokkaita raportointi ja tarkastuskäytäntöjä, sijoittajat vaativat luotettavampaa informaatiota eivätkä ole yhtä herkkäuskoisia kuin ennen. Ehkä hyvin mietityt sertifikaatit tulevat suositummiksi – nykypolitiikallaan valtiot estävät tällaisten muutenkin hyödyllisten sertifikaattimarkkinoiden synnyn. Joka tapauksessa markkinaehtoiset ratkaisut pyrkivät kohti parasta mahdollista kulujen ja hyötyjen tasapainoa, ja ne ratkaisut kilpailevat jatkuvasti keskenään paremmuudesta ja niitä voi parantaa jatkuvasti, kun taas kerran säädetty laki sitoo pakolla kaikkia vielä silloin, kun parempiakin ratkaisuja on keksitty, ja niitäkin, joille lain ratkaisu on jo nyt surkea.

Miksi poliitikot sääntelevät liikaa?

Joskus pakkosääntelykin voi olla pienin paha, mutta silloin pitäisi aina erehtyä mieluummin liian vähäisen kuin liian runsaan sääntelyn suuntaan, koska jälkimmäistä (muut kuin mustat) markkinat eivät voi korjata. Koskaan ei pitäisi säännellä siksi, että ”osoittaisi puuttuvansa ongelmiin”. Valitettavasti juuri näin poliitikot tekevät, myös kongressia hallitsevat USA:n republikaanit. He säätivät lain kiireellä osoittaakseen lujuuttaan, piittaamatta siitä, onko lääke pahempi kuin tauti. Ilmeisesti sentään joitain pahimpia epäkohtia laista korjattaneen.

Poliitikkojen sääntelynhalu on ymmärrettävä, sillä poliitikkoja yleensä kiitetään siitä, mihin he puuttuvat suoraan, ja haukutaan siitä, mihin he eivät puutu suoraan. Epäsuorista haitoista tulee vähemmän moitetta ja niiden aiheuttamatta jättämisestä ei juuri koskaan kiitosta. Äänekkäät lobbausryhmät ovat yleensä jonkin yksittäisen sääntelytoimen hyötyjäryhmiä, kun taas haitat, usein paljon suuremmat, jakautuvat laajalle ja suurelle ihmisryhmälle, ja nämä ihmiset eivät yleensä edes näe, mistä ne haitat aiheutuvat. Näistä asioista kertoo hyvin Frédéric Bastiat’n loistava klassikko That Which is Seen, and That Which is Not Seen.

Linkkejä:
Economist: Setting the rules
Economist: A price worth paying?
Economist: American capitalism – Damaged goods
Bastiat: That Which is Seen, and That Which is Not Seen