Jos sensaatiohakuiseen mediaan olisi uskominen, maailmassa tapahtuu joka viikko dramaattisia käänteitä, viimeisimpänä Yhdysvaltain välivaaleissa. Aikoinaan peribrittiläisestä asialinjastaan tunnettu BBC on sekin nykyisin analyyseissään tunteikas. Yhdysvaltain vaalitulosten ja muutaman muunkin maailmanuutisen analysoinnissa suosituimpia sanoja on ”anger”, jota seuraavat psykoanalyytikkojen keksimät ”frustration” ja ”alienation”. Kun pari tusinaa lasta osoittaa Saddamin kotikaupungissa mieltään entisen johtajansa puolesta, kerrotaan ”irakilaisten olevan raivoissaan”. Mutta onko tosiaan niin, ettei politiikkaa voida ymmärtää järkiperustein? Eivätkö Yhdysvalloissa vaalien ratkaisijat ole kuitenkin aina viileän rauhallisia ”demokratian ritareita”, joiden mielessä on muutakin kuin uskonnollinen kiihko tai moraalinen selkärangattomuus?
Ei mitään uutta auringon alla
Demokraatit hallitsivat edustajainhuonetta vuoteen 1995 saakka ilman että se olisi vakavasti häirinnyt Eisenhowerin, Nixonin, Reaganin ja Bush vanhemman ulkopolitiikkaa. Vain Fordia se haittasi, aiheuttaen Indokiinan menetyksen kun demokraateilla oli Watergaten jälkimainingeissa peräti 2/3:n enemmistö. Demokraattien voitot välivaaleissa eivät myöskään vaikuttaneet seuraaviin presidentinvaaleihin esim. 1956 (eikä päinvastoin 1996), joten sikäli viime yön ikävillä uutisilla ei ole välttämättä suuria vaikutuksia maailman asioihin.
Valitettavasti kuitenkin myös imagoasiat ovat tärkeitä ja valtamedian välittämä viesti ”äänestäjät rankaisivat Irakin sodasta” lietsoo tietenkin itsetyytyväisyyttä eurooppalaisissa sodan vastustajissa sekä toiveikkuutta islamisteissa.
Yhtä huonoja mutta odotettuja uutisia olivat alaikäisistä pitävän entisen vallankumousjohtajan Daniel Ortegan voitto Nicaraguan presidentinvaaleissa, mikä lievittää Hugo Chavezin pahaa mieltä YK-äänestysten jälkeen, ja EU:n Turkki-raportti, joka keksii verukkeita Turkin pitämiseen ”löysässä hirressä”. Kumpikin takaisku on kuitenkin vain jatkoa pitkälle sarjalle, jonka päässä häämöttää 1980-luvun lopulla alkaneen kehityksen peruuttaminen sekä uudessa että vanhassa maailmassa.
Soitellen sotaan ja ruikuttaen rauhaan?
Amerikkalaisten lyhytjänteisyys on surullisenkuuluisaa. Kenenkään ei ole tarvinnut pelätä Yhdysvaltain sotaponnistelujen tai miehitysten jatkuvan montaa vuotta. Tästä ovat saaneet kärsiä eurooppalaiset Versaillesin rauhanteossa vuonna 1919, itäeurooppalaiset ja kiinalaiset Teheranin huippukokouksen jälkeisinä vuosina, pohjoiskorealaiset sen jälkeen kun amerikkalaiset vetäytyivät pohjoisesta marras-joulukuussa vuonna 1950, Sikojenlahdella pulaan jätetyt kuubalaiset huhtikuussa 1961 ja kaakkoisaasialaiset sen jälkeen kun demokraattien hallitsema kongressi lopetti hallituksen tuen Etelä-Vietnamille vuosina 1973-1975.
Vaikka demokraatit valtaavat takaisin vuonna 1994 menettämänsä enemmistön edustajainhuoneessa, amerikkalaiset eivät pakene Bagdadista ihmisten roikkuessa viimeisistä helikoptereista kuten Saigonissa aikoinaan. Irakin vapaus ei siis ole vaarassa. Bush nuorempi joutuu riitelemään yhä useampien poliitikkojen kanssa, mutta se ei sinänsä ole mitään uutta, eikä hänellä ole tarvetta uudelleenvalinnan vuoksi tai mistään muustakaan syystä tinkiä historiallisesta tehtävästään ja vakaumuksestaan.
Maailman media, eurooppalaiset, ”roistovaltiot” ja terroristit tulevat kuitenkin saamaan jälleen kerran rohkaisua siitä, mitä haluavat kuulla amerikkalaisten äänestäjien turhautumisesta: amerikkalaisten tappaminen Irakissa kannattaa ja sitä pitää jatkaa. Tämä on huono uutinen niille amerikkalaisille ja liittolaisten sotilaille, jotka maksavat verellään demokraattien voitonhurman hintaa.
Viesti on huono myös niille kansoille, jotka malttamattomana odottavat omaa vapautustaan afgaanien ja irakilaisten jälkeen. Mitä epätodennäköisemmäksi sotilaalliset interventiot käyvät, sitä luottavaisempia voivat olla diktaattorit. Rauha ei yleensä edistä ihmisoikeuksia.
Se parhaiten nauraa…
Amerikkalaisanalyytikkojen mukaan tappio välivaaleissa voi olla jopa siunaus republikaaneille ensi presidentinvaaleja ajatellen. Monet maltilliset amerikkalaiset vierastavat periaatteesta yhden puolueen ylivaltaa ja äänestävät paremmalla omallatunnolla republikaania presidentiksi kun vallanjakoa tasapainottaa demokraattinen kongressi. Samalla demokraatit joutuvat sisäisiin ongelmiin presidenttiehdokas Hillary Clintonin yrittäessä vedota republikaaniäänestäjiin ja edustajainhuoneen puhenaisen Nancy Pelosin innostuessa ajamaan vasemmistolaista linjaansa. Vaa’ankieli on kuitenkin maltillisilla demokraateilla kuten Joe Liebermanilla, joka valittiin senaattiin tällä kertaa sitoutumattomana ja perinteisten republikaanien äänin.
Kahden naisen kilpailu demokraattien johtajuudesta on huono uutinen myös kolmannelle voimanaiselle Condoleezza Ricelle, jonka mahdollisuudet nousta kesken kauden varapresidentiksi ja sitä kautta ennakkosuosiksi presidenttikisassa lienevät menneet. Näin demokraattien vaalivoitto oli huono uutinen mustille, vaikka näiden äänin republikaanit menestyivät Tennesseessä. Toisaalta Rice saattaa kokemuksensa turvin jatkaa uuden republikaanisen presidentin ja varapresidentin (Liebermanin?) luottamusta nauttivana ulkoministerinä ja hyötyä pitkällä aikavälillä. Hän täyttää vasta 52 vuotta.
Republikaanien presidenttikuvioissa asemiaan parantelee myös Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger, vaikka hänen ehdokkuutensa ei vielä ole perustuslain mukaan mahdollinen.
Et itkeä saa, Eurooppa!
Ronald Reaganin ajoista alkaen jokainen presidenttikausi on palkinnut maailman yhdellä interventiolla: Reagan pelasti Grenadan kommunismilta 1983 ja murskasi Neuvostoliiton (mikä tosin tuli kiistattomaksi vasta hiukan presidentinvaihdoksen jälkeen 1989), Bush vanhempi vangitsi Panaman diktaattorin 1989 sekä vapautti Kuwaitin 1991 ja Clinton pakotti serbit rauhaan Bosniassa 1995 sekä Kosovossa 1999. Interventiot eivät ole olleet pelkästään republikaanien ansiota, mutta Bush nuorempi teki ensimmäisellä kaudellaan kaksi suurta interventiota maihin, jotka olivat pysyneet useita vuosia maailman kymmenen synkimmän tyrannian joukossa. Paradoksaalista on, että hän saattaa olla pitkästä aikaa ensimmäinen presidentti, jonka toinen kausi jää tässä suhteessa ansiottomaksi. Toisaalta Israelissa uskotaan Syyrian hyökkäykseen ensi kesään mennessä, Kuuba on sukupolvenvaihdoksen edessä ja Iran julkistanee ydinaseensa kahden vuoden kuluessa, joten eteen saattaa hyvinkin tulla tilanne, jossa demokraatit jälleen puoltavat interventiota ennen tammikuun 2009 vallanvaihdosta.
On syytä muistaa, että 1990-luvulla nimenomaan republikaanien parissa vaikutti isolationistinen vietti, jonka Bush monien yllätykseksi torjui ”terrorisminvastaisen sodan” nimissä. Kosovon, Pohjois-Kyproksen, Somalimaan, Taiwanin ja monen muun tosiasiallista itsenäisyyttään puolustavan maan kannalta on toivottavaa, ettei isolationismi valtaa republikaaneja uudelleen, eikä sisäpolitiikka hämärrä amerikkalaisten ymmärrystä aktiivisen ulkopolitiikan välttämättömyydestä.
Häviäjiin lukeutuu Turkki, joka on EU-huumaassaan missannut viimeisen mahdollisuutensa hyötyä mahdollisuudesta osallistua Irakin rauhoittamiseen. Amerikkalaiset eivät enää voi tarjota siitä riittävää vastinetta (Pohjois-Kyproksen itsenäisyyden tunnustamista, jota demokraattien kreikkalaislobby vastustaa) ja Saddamin hirttämisen jälkeen Irakin hallitus vahvistuu kylliksi huolehtimaan itse järjestyksenpidosta. Tätä kautta kärsii myös Euroopan unioni, joka menettää Turkissa tärkeän sillan islamilaiseen maailmaan samalla kun sen olisi vihdoin kyettävä muotoilemaan omaa ulkopolitiikkaansa kansainvälisen konfliktinhallinnan haasteisiin. Aika ei olisi vielä kypsä amerikkalaisten vetäytymiseen kansainvälisen politiikan näyttämöiltä ja NATOn hajoamiseen.
Myös Kosovo, Somalimaa ja Taiwan kaipaisivat Yhdysvalloilta rohkeaa aloitteellisuutta katkaista YK:n varjelema kansainvälisoikeudellinen Gordionin solmu. Viime päivien uutiset ovat huonoja kaikkialla maailmassa, mutta heijastuvat lopulta ennen kaikkea Eurooppaan, joka ei ole tehtäviensä tasalla. Samalla kun eurooppalaiset vaativat itselleen tärkeämpää roolia ja vuorosanoja maailman asioissa, he pursuavat vahingoniloa syntipukkinsa George W. Bushin työtaakan kasvusta, mutta voivat päätyä itkuun pitkästä ilosta.
Vapaasana.net 