Tuloeroja vastustava tutkija myöntää, että tuloerot parantavat kansalaisten terveyttä, elinikää ja talouskasvua sekä vähentävät lapsikuolleisuutta. Metodologisin virhein terveydestä oli aiemmin saatu vastakkainen tulos. Globaalit tuloerot ovat kuitenkin olleet laskussa vuodesta 1980.
Tuloerojen lisääntyminen parantaa kansan terveyttä, elinikää ja talouskasvua
Äärimmäiseksi epätasa-arvon vastustajaksi itseään kuvaava tuloerojen tutkija Andrew Leigh toteaa joutuneensa tekemään toiveittensa vastaiset johtopäätökset tutkimuksensa perusteella: kun tuloerot jossain maassa kasvavat, terveys paranee, elinikä kasvaa ja lapsikuolleisuus vähenee enemmän kuin jos tuloerot vähenevät. Näin on ainakin tuoreimpia vuosikymmeniä tutkittaessa. 1960-luvulta alkaen tuloerot ovat olleet myös hyväksi talouskasvulle. (Tämä ei tarkoita, että tuloerot sinänsä olisivat hyvästä talouskasvulle vaan että monet tuloeroja lisäävät toimet ovat hyvästä ja monet vähentävät keinot pahasta.)
Siksi Leighin mukaan tuloerojen vastustamista tulee perustella sillä, että köyhä hyötyy dollarista enemmän kuin rikas (tämä tietysti pätee korkeintaan siltä osin kuin rikkaan rikastuminen on köyhältä pois).
Leigh pitää virheenä sitä, että Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat kohukirjassaan verranneet eri maita keskenään ja näin tehneet päätelmiä tuloeroista, mikä ei kerro sitä, miten tietyn maan sisällä tapahtuvat tuloerojen muutokset vaikuttavat. Lisäksi Leighin mukaan Wilkinson ja Pickett tekivät päätelmänsä ilmeisesti lähes satunnaisista pistejakaumista ilman menetelmiä, jotka kertoisivat tilastollisesti merkittävistä eroista. Hänen oma tutkimuksensa osoittaa, että eri maita vertailtaessa tuloerot eivät näytä vaikuttavan.
Tutkimusten mukaan vain aito köyhyys vaikuttaa terveyteen negatiivisesti, ei ”köyhyys suhteessa muihin ihmisiin”, ”taloudellinen epätasa-arvo”, ”rikkaiden rikastuminen”.
Globaalit tuloerot ovat vähentyneet
Vuodesta 1980 alkaneella uudella globalisaation ja talouden vapauttamisen kaudella taloutta on vapautettu erityisesti köyhissä maissa, joten niiden rikastaminen on vähentänyt globaaleja tuloeroja huomattavasti.
Tätä ennen kyseiset maat olivat hyvin sosialistisia ja jäivät siksi jälkeen kapitalistisista maista. Kiinniottajan edun ansiosta köyhille maille riittää vähäisempikin talouden vapauttaminen kohtalaisen kasvun saavuttamiseksi.
Myös maailman ihmisten väliset tuloerot ovat vähentyneet huomattavasti vuodesta 1980.
Surjit Bhalla on osoittanut, että globaalit tuloerot vuonna 2000 olivat alhaisemmat kuin koskaan (ainakin vuoden 1910 jälkeen). Gini-mittarilla ne ovat laskeneet 3 % vuodesta 1980. Bhallan tutkimusten mukaan absoluuttisen köyhyyden poistumiseen riittää pelkkä kasvu. Syynä hän pitää uusinta globalisaatiota (joka alkoi viimeistään 1980) ja sitä, että köyhillä maailla on kiinniottajan etu (catch-up).
Bhallan tutkimusten mukaan tihkumisjousto (”trickle-down elasticy”) on 4 eli 10 %:n keskimääräisten tulojen kasvu johtaisi köyhyyden vähenemään 40 %:lla (ei %-yks.). Aiemmat tulokset ovat olleet usein vain 1,5 – 3.
Köyhien osuus maailman väestöstä oli vuonna 1820 yli 80 %, vuonna 2000 reilut 20 %. Jopa köyhien absoluuttinen määrä on pudonnut sadoilla miljoonilla vuodesta 1980 väestönkasvusta huolimatta. Merkittävintä putoaminen on ollut siellä, missä liberalisointi on ollut merkittävintä, joten sikäli tämä on kehitysmaiden johtajien oma valinta.
Koska taloudellinen vapaus edistää terveyttä, elinikää ym., mainittu globaalien tuloerojen pieneneminen ei liene syy huolestua.
Ay-liikkeen Palkaansaajien tutkimuslaitoksen tutkijakin kannattaa tuloeroja ja lisää: ”jos kakkua vain jaetaan, se ei kasva”[14].
Lamassa ay-liike tinkii työllisyydestä mieluummin kuin palkoista
Palkansaajien reaaliansiot nousivat 5,1 % finanssikriisin aikana, heinä-syyskuuksi 2009, vaikka johtotasolla tulot laskivat. Huonoina aikoina tuloerot supistuvat, hyvinä kasvavat. Vuosina 1995 – 2007 pienituloisimman kymmenyksen reaalitulot kasvoivat 16,7 % ja suurituloisimman 75 %. Tämä oli pienituloisillekin parempaa aikaa kuin tuloerojen supistumisen aika – lama ja finanssikriisi.
Lisätietoja ja viitteet:
http://liberalismi.net/wiki/Tuloerot
Vapaasana.net 
Tuloerojen kasvu ei suinkaan automaattisesti merkitse, kaikkien hyvinvointi ja kulutusmahdollisuudet lisääntyvät. Se on vain mahdollisuus. Talouskasvun aikana rikkaat rikastuvat nopeammin kuin köyhät, mutta eivät köyhät välttämättä köyhdy entisetään, vaikkakin suhteellisesti. Se onkin sitten ikuinen poliittinen ongelma, miten tulonjakoa pitää ohjata, että talouden kannustavuus säilyy. Hyvinä aikoina jaettavaa syntyy enemmän, mutta on täysin poliittisen tahdon asia, miten se jaetaan. Rikkaat eivät mielellään luovu siitä, minkä omakseen kokevat.
Kuitenkin, jos tulonjakoa ohjataan köyhille, syntyy siitä kulutuskysyntää enemmän kuin, jos kaikki mahdollinen kasvu ohjataan rikkaiden omaisuuden kasvatukseen. Kun kulutuskysyntä elpyy, synnyttää se uutta kasvua ja lisää hyvinvointia ja rikkaillekin enemmän varallisuuden hankintamahdollisuuksia.
Lamatilanteessa käy toisin. Eniten menettävät varakkaat, kun omaisuusarvot alenevat. Köyhien tulot ja varsinkin omaisuus ovat ennestään niin pienet, ettei niistä ole, mistä ottaa. Tilastoissa se näkyy tulo.ja omaisuuserojen pienenemisenä. Se kuitenkaan ei ole hyvä asia, sillä kansantalous kokonaisuutena joko supistuu tai velkaantuu nopeasti, tai molempia, kuten Suomi nyt.
TykkääTykkää
Talouskasvua parhaiten selittäviä tekijöitä ovat investoinnit. Kun ihmiset kulutuksen sijaan säästävät, rahat ohjautuvat investointeihin, mikä tuottaa korkeamman talouskasvun.
Siksi olisi parempi verottaa köyhiä ja antaa rikkaille, jos ajateltaisiin vain talouskasvua. Marx oli ihan väärässä kuvitellessaan kulutuksen olevan säästämistä parempaa. Useimmat toimittajat tosin eivät ole tajunneet tätä, nykyisistä taloustoimittajista sentään vähitellen moni alkaa olla kärryillä tieteestä.
Edes Keynes ei väittänyt tällaista, ainoana poikkeuksena laskusuhdanteet, jolloin kulutuksen lisääntyminen saattaa olla hyödyllistä, mikäli taloudessa on jäykät rakenteet kuten kaikissa maissa taitaa ollakin. Libertarismissa näin ei ehkä olisi. Yleensä säästäminen on parempaa kuin kulutus, jos ajattelemme tulevia sukupolvia.
Tulonsiirtoja köyhille voidaan silti tehdä, jos uskotaan heidän hyötynsä olevan suurempi kuin yleisen talouskasvun hidastumisen ja rikkaiden köyhtymisen aikaansaama paha.
TykkääTykkää