Vaikka kaikki oppikirjat opettavat monetaristisesti, miten keskuspankit aina pystyvät tuottamaan inflaatiota, korruptoituneet poliitikot perustelevat bail out -himonsa vanhentuneella keynesiläisellä teorialla likviditeettiansasta. Nousukausilla kansa haluaa kapitalismia ja vapautta, lamat ja sokit johtavat sääntelyyn, protektionismiin ja vihaan vieraita valtioita kohtaan. Markkinamonetarismi lopettaisi keskuspankkien aiheuttamat lamat kuten finanssikriisi ja 1930-luvun lama ja siten turvaisi vapautta.

Markkinamonetarismi (”market monetarism”) on nimitys, jota useat nykyiset monetaristiset taloustieteilijät käyttävät itsestään. Heidän rahapolitiikkansa pohjautuu suurimmaksi osin libertaarin Milton Friedmanin monetarismiin, joskin heidän mielestään Milton Friedmanin alkuperäiset ajatukset luottivat liikaa naiiveihin makrotaloustieteellisiin tunnuslukuihin ja keskuspankin kaikkivoipaisuuteen ja siten rahapolitiikan pitäisi perustua enemmän markkinoihin.

Useiden markkinamonetaristien mielestä esimerkiksi niin kauan kuin keskuspankista ei voida siirtyä kokonaan vapaaseen pankkijärjestelmään (joka on useiden liberaalien markkinamonetaristienkin todellinen tavoite), ei keskuspankin ainakaan pitäisi voida nykyiseen tapaan laskea rahaa liikkeelle mielivaltaisesti vaan antaa sijoittajien tehdä futuurimarkkinoilla päätökset rahapolitiikan onnistumisesta.

Suurin osa Milton Friedmanin ajatuksista on unohtunut etenkin nykyisessä makrotaloustieteellisessä debatissa. Netistä oppinsa saaneiden pseudoitävaltalaisten amatöörien lisäksi keskustelua dominoivat etabloituneiden taloustieteilijöiden puolelta lähinnä naiivit keynesiläiset mallit. Milton Friedman, eräs 1900-luvun tärkeimmistä liberaaleista, kuitenkin kaatoi aikoinaan 1970-luvulla vallalla olleen keynesiläisen ajatusmaailman.

Keynesiläinen elvytysaate oikeuttaa korruption

Nykyistä bail out -politiikkaa perustellaan, paitsi systeemisellä riskillä (”too big to fail”), myös vanhalla keynesiläisellä idealla likviditeettiansasta. Sen mukaan mukaan keskuspankki ei kykene laskemaan rahaa liikkeelle, kun korot lähestyvät nollaa, vaikka tämä olisi kerroinvaikutustensa tähden tarpeellista laman torjumiseksi. Korruptoituneet poliitikot perustelivat laman aikana annetut miljardit yritystukiaisensa keynesiläisellä teorialla, vaikka kaikissa nykyisissä makrotaloustieteen oppikirjoissakin lähdetään monetaristisesta, jonka mukaan rahapolitiikka olisi vielä ollut varsin toimivaa. Vastalauseita esittävät lähinnä itävaltalaiset taloustieteilijät, joiden näkyvyys akateemisessa maailmassa on vähäinen.

Mm. Scott Sumner ja muut markkinamonetaristit ovat kritisoineet vahvasti tukipaketteja todeten, että jos elvytystä harrastetaan, keskuspankin aiheuttama inflaatio olisi sekä tehokkaampaa että huomattavasti oikeudenmukaisempaa kuin poliitikkojen suosikeille jaettava julkinen raha.

Samalla sekä markkinamonetaristit että itävaltalaiset taloustieteilijät ovat yhtä mieltä keynesiläisen likviditeettiansan järjettömyydestä. Tiettävästi maailmanhistoriasta ei löydy ainuttakaan keskuspankkia, joka ei olisi kyennyt aiheuttamaan inflaatiota halutessaan.

Toisaalta jopa uuskeynesiläisten vasemmistolainen johtohahmo Paul Krugman suosittaa nyt markkinamonetaristien politiikkaa nimellisen BKT:n kasvu-urasta.

Kasvu tuottaa vapautta, sokkihoito sääntelyä

Samalla markkinamonetaristit ovat muistuttaneet, kuinka tärkeitä taloussyklit ovat kapitalismin ja liberalismin tulevaisuuden kannalta. Scott Sumner on kirjoittanut runsaasti siitä, kuinka talouden vapauttaminen on onnistunut parhaiten talouskasvun ja nousukausien aikana, kun taas yleensä lamoissa talouden sääntely ja verotus kiristyvät.

Myös tavalliset ihmiset useimmiten pitävät kapitalismista eivätkä vaadi esimerkiksi rajumpaa tulonjakoa nousukausilla, kun taas julkinen mielipide usein kääntyy lamoissa kapitalismia ja liberalismia vastaan, protektionismin, sääntelyn ja muukalaisvihan puolelle (kuten nykylamassakin on käynyt). Tämän takia käytännöllisten liberaalien tärkeimpiä tavoitteita tulisikin olla estää valtion tai keskuspankin aiheuttamien lamojen syntyminen.

1930-luvun laman aiheutti ylikireä rahapolitiikka

Milton Friedman osoitti läpimurtoteoksessaan A monetary history of the United States, kuinka 1930-luvun laman aiheutti vakava deflaatioshokki eikä ”kapitalismin kriisi” tai jonkinlainen kupla. Hänen mukaansa rahapolitiikka oli 1920-luvun lopussa erityisen tiukka ja deflatorinen, mikä aiheutti laman taloudessa kiertävän rahamäärän vähentyessä (tehden ihmisille vaikeammaksi maksaa lainansa ja kuluttaa).

Sen lisäksi, että Friedmanin teoria muutti pysyvästi makrotaloustieteen suunnan, se korvasi aiemman vasemmistolaisen näkemyksen 1930-luvun lamasta, jonka mukaan se oli pankkien ja ”kapitalismin” syytä. Mikäli Milton Friedman on siis oikeassa, tulisi meidän pelätä deflaatiota aivan yhtä paljon kuin inflaatiota.

Tavoitteeksi NBKT-polku eikä NBKT-nopeutta

Markkinamonetaristit vaativatkin nimenomaan polkuun (trajectory) sitoutumista: jos NBKT kasvaa prosentin liian vähän, sitä pitää kasvattaa ensin prosentti liikaa, jotta päästäisiin takaisin uralle. Näin vältetään systemaattisten virheiden kasautuminen – virheiden, joita palkkasopimukset ja hintasopimukset voimistaisivat – ja tehdään uskottavaa ja ennustettavaa rahapolitiikkaa. Jotkut pitävät polkuun sitoutumista vielä tärkeämpänä kuin sitä, onko targetoitava mittari NBKT vai inflaatio.

Polun seuraamista tulee tehostaa ja automatisoida NBKT-futuurimarkkinoilla. Ennustusmarkkinat näet ennustavat lähes minkä tahansa suureen asiantuntijoita paremmin ja puolueettomammin.

Katso myös:
Markkinamonetarismi – ikuinen kasvu edessä? (Vapaasana.net)