Mikroaggressiot: saako nainen karttaa mustia miehiä kadulla?

Marxilainen mikroaggressioteoria vie huomion vakavammalta rasismilta ja perustuu anekdotaalisiin kertomuksiin, tieteilijät toteavat; se on hylännyt tieteelliset standardit. Vihreiden Ralph Nader on arvostellut yliopistoalueiden sisältövaroituksia (trigger warnings) ja poliittista korrektiutta liiallisesta herkkyydestä. Saako esimerkiksi vaihtaa kadunpuolta karttaakseen miestä, etenkin mustaa, jos se vähentää ryöstö- ja väkivaltariskiä? Tuosta karttamisesta, ”mikroaggressiosta” kärsii moni väkivallatonkin mies, kun se toistuu, etenkin mustat ja suurikokoiset miehet. Lapsena kuolemista ja pahoinpitelyistä traumatisoitunut rodullistettu veteraani kirjoittaa, ettei vaadi muita elämään traumojensa ja niiden laukausimien (trigger) ehdoilla, koska vastoinkäymisten kestämiseen oppiminen kuuluu aikuistumiseen.

Rasismin vastustajat ja vähemmistöt itse tekevät mikroaggressioita

Keskeinen teorian kannattaja Derald Wing Sue määrittelee mikroaggression ”lyhyeksi arkiseksi viestimiseksi, joka lähettää yksilöille vähätteleviä viestejä näiden ryhmäjäsenyyden perusteella”. Suen mukaan mikroaggression tekee yleensä hyvää tarkoittava ihminen tiedostamattaan. Ne ovat eri asia kuin avoin suvaitsemattomuus, koska tekijä usein ei tarkoita pahaa eikä tiedä aiheuttavansa haittaa. Moni mustakin nainen pelkää kadulla enemmän tyypillistä mustaa miesjoukkiota kuin hyväosaisia valkoisia pukumiehiä.

Lingvistiikan professori John McWhorterin mukaan on väärin olettaa mustan päässeen eliittiyliopistoon rotukiintiöiden vuoksi, mutta on väärin, että valkoisten oikeutta puhua roduista rajoitetaan enemmän. Koska valkoisten ei sallita pitävän mustia millään lailla erilaisina, on väärin pakottaa heitä myöntämään rotujen eroja ja loukkaantua, kun valkoinen sanoo olevansa ”värisokea”. Vähemmistöt usein loukkaantuvat siitä ja sanovat sen olevan rotutodellisuuden vähättelyä, professori McWhorter kertoo.

Fordham-yliopiston rodullistetutkin kertoivat ”mikroaggressioista”: ”Mistä olet oikeasti kotoisin?” ”Mitä kieltä te puhutte Japanissa? Aasiaa?” ”Etkö puhu espanjaa?” ”Et kuulosta mustalta.”

New York Timesin haastateltavan mukaan on väärin palkata tietokoneohjelmoija siksi, että hän on aasialainen, eli pitää aasialaisia stereotyyppisesti älykkäinä. Musta opiskelija kertoo, että kun hän oli frakissa, häntä luultiin tarjoilijaksi.

Yhdysvalloissa aasialaisten palkat ovat korkeimpia, mustien alimpia, ja valkoisen stereotypia on ”keskinkertainen”. Tämä kaikki on tilastollisesti perusteltua, mutta harva haluaa olla toisille ensisijaisesti ryhmänsä jäsen. Vähemmistöt kokevat sitä enemmän kuin enemmistöt ja kai useammin kielteisiä stereotypioita. Erilaisimmat kokevat sitä liikaa.

Uhriutumiskulttuuri

Vuonna 2015 afrikkalais-amerikkalainen uutistoimittaja murhasi Virginiassa kaksi valkoista toimittajaa, koska hänestä nämä sortivat häntä syömällä vesimelonia ja kehottamalla tekemään kenttätyötä, minkä hän yhdisti puuvillapeltoihin. Kollegan mukaan murhaaja piti kaikkia muita rasisteina. Tästä syytettiin aktivistien levittämää uhriutumiskulttuuria.

Sosiologit Bradley Campbell ja Jason Manning tekivät sosiologisen kirjallisuuskatsauksen aiheesta. Sen mukaan keskustelu mikroaggressioista johtaa uhriutumiskulttuuriin. Kuuluisa sosiaalipsykologi Jonathan Haidt totesi, että uhriutumiskulttuuri heikentää ”kykyä käsitellä itse pieniä henkilöidenvälisiä asioita” ja ”luo jatkuvan voimakkaan moraalikonfliktin yhteiskunnan, kun ihmiset kilpailevat statuksesta uhreina tai uhrien puolustajina.

Traumoja ja aggressioita

Etnistä syrjintää ja uhkailua kokenut veteraani Chris Hernandez on lapsesta asti traumatisoitunut läheisten traagisista kuolemista. Traumoja yhä laukaisee oveen koputtaminen tai kameran välähdys hänen lähellään, koska se muistuttaa räjähdyksistä, mutta hän ei silti ole pyytänyt ketään välttelemään niitä tai vastaavia puheenaiheita. Siksi hän ihmettelee sitä, miten pieniä asioita kutsutaan mikroaggressioiksi, esimerkiksi sitä, että Facebookissa miehet näkevät vähemmän häämainoksia kuin naiset, vaikka toisilla on traumoja kuolettavista tapahtumista.

Hernandez on aina ajatellut, että sopeutuminen tuskallisiin asioihin on osa aikuistumista, jonka sijaan jotkut vaativat kaikkia muita elämään hänen traumojensa ehdoilla.

Ei välttämättä olisi väärin, jos joku kauniisti pyytäisi läheisiään yleensä välttelemään aihetta seurassaan tai varoittamaan muidenkin valokuvaamisesta ennalta. Saman vaatiminen laajalti yhteiskunnassa tai toisin toimivien demonisointi on väärin.

Pseudotiedettä

Mikroaggressiotutkimuksen vertaisarvioidussa kirjallisuuskatsauksessa (2017) todettiin, että hienovaraisia huomiotta jättämisiä ja loukkauksia tapahtuu mutta käsite ja sen tieteellinen tutkimus ovat sekä käsitteellisesti että metodologisesti aivan liian kehittymättömiä, jotta niitä voisi soveltaa reaalimaailmaan. Sen mukaan termistä ”mikroaggressio” pitäisi luopua, koska sana ”aggressio” johtaa harhaan. Mikroaggression koulutusohjelmista pitäisi luopua, kunnes lisätutkimus on saanut asian selvitettyä luotettavammin.

Althea Nagain mukaan mikroaggressioteorian takana olevat kriittisen rotuteorian tutkijat hylkäävät modernin tieteen menetelmät ja standardit, kyseessä on pseudotiede, tutkimuksessa käytetyt haastattelukysymykset ovat vinoutuneita, luotetaan pienen joukon kertomuksiin, jätetään vaihtoehtoiset selitykset huomiotta ja toistettavuudessa on ongelmia.

Tieteellisen kirjallisuuskatsauksen mukaan (2013) rotumikroaggressioiden psyykkiset ja terveydelliset haittavaikutukset ovat olleet lähinnä korrelaatioita ja perustuneet muisteluun ja itseraportointiin, joten on vaikea selvittää, ovatko mikroaggressiot olleet syy tai mitkä olisivat vaikutusmekanismit. Toisen katsauksen (2017) mukaan kokeellista testausta ei ole käytännössä ollut, ei myöskään juurikaan kognitiivista tai behavioraalista tutkimusta, ja on luotettu kohtuuttoman paljon pieniin anekdotaalisiin kertomuksiin, jotka eivät edusta mitään tiettyä populaatiota.

Väitteet mikroaggressioiden vaikutuksista näyttävät siten olevan pahasti vailla oikeasti tieteellistä näyttöä.

Saako vaihtaa kadunpuolta mustan tai miehen karttamiseksi?

Vaikka mikroaggressio”tutkimus” on valetiedettä, mikrohaittaaminen sinänsä on todellista. Väkivallattomia miehiä loukkaa se, kun etenkin naiset kohtelevat heitä väkivaltaisina ja karttelevat heitä, etenkin mustia, esimerkiksi vaihtamalla kadunpuolta kiertääkseen miehen kaukaa.

Useimmat miehet joutuvat elämään tuon kanssa: noin heitä toistuvasti epäsuorasti syytetään ryöstäjäksi, pahoinpitelijäksi ja raiskaajaksi, koko loppuelämän ajan. Sen kanssa pitää vain elää. Miesoletetut naisetkin kärsivät samasta.

Toisaalta ryöstö- ja väkivaltatilastojen valossa miesten, etenkin mustien ja isojen, välttely on ymmärrettävää. Kun näitä kokemuksia kertyy paljon samalle henkilölle, se on silti väärin ja loukkaavaa. Tällaisia tilastollisia päätelmiä ei kuitenkaan pidä kieltää, koska viime kädessä jokainen päätelmä toisista ihmisistä, jopa yksilön omista sanoista tehty, on tilastollinen – ei ole olemassa täysin varmaa tietoa. Toteamus ”mustat useammin” ei silti saa muuttua muotoon ”kaikki mustat”.

Ylireagointeja tulee tasoitella. Jonkin verran ylimääräistä virheriskiä on hyvä ottaa stereotypioista poikkeamiseksi, esimerkiksi miesten ja mustien suhteen. Vaikka olisi utelias, ei aina kannata sanoa erilaiselle samasta asiasta, josta kaikki muutkin sanovat. Kaikilla on aidosti opittavaa mikrohaittaamisesta.

Silti on normaalia aikuistumista opetella pois lapsen uhriutumiskulttuurista siihen, että normaali-ihmisille tulee päivittäin monenlaisia vastoinkäymisiä, myös toisten ihmisten taholta ja yleensä tilastollisista syistä, ja kannattaa opetella olemaan ottamatta niitä itseensä. Sanontoja ”kaikki mustat”, ”kaikki miehet” tai ”kaikki lesbot” ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä. #NotAllBlacks

Kun säännöt ovat samat kaikille, on helpompi saada kaikki sitoutumaan niihin ja tunnistaa ylilyönnit – niitä ovat yleensä asiat, jollaisia ei soisi kaikille muille ryhmille.

Mikrohaittaaminen” olisikin parempi termi, koska kritisoitu ”aggressio” kuvaa huonosti väkivallan karttelua, tilastollisesti rationaalisia johtopäätöksiä ja hyvää tarkoittavaa ”värisokeutta”. Alun perin termi oli ”mikroepäoikeudenmukaisuus” (”micro-inequity”, MIT, 1973)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s