Samanaikaisille Suomi-Ruotsi -maaottelulle ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin Suomen vierailulle näytti olevan yhteistä se, että molemmista on vanha hohto ja terä poissa. Kummassakaan ei oikein ole enää veren maku suussa.

Göteborgissa satoi, mutta Suomessa media lähinnä ihasteli vierailun aurinkoista ja molempien presidenttien hymyn kirkastamaa tunnelmaa. Ei ollut tietoakaan siitä Halosen itkettämisestä, jolla Antti Tuuri vaalien alla pelotteli Iltalehden kolumnissaan.

Yrmy ilme istuu luonnostaan yhtä tiukasti niin KGB:n entisen agentin kuin SAK:n entisen lakimiehenkin naamassa, ja kun molemmat näyttävät ainakin julkisuudessa päässeen siitä erinomaisesti eroon, se on tietenkin merkittävä asia. Se tuskin kuitenkaan oikeuttaa sivuuttamaan sitä historiallista käännettä valtioiden välisissä pohjavirroissa, jonka vierailu paljasti.

Asiapuolesta pääosassa tuntui olevan Baltian maiden Nato-jäsenyys, joten sitä helpommin sieltä erottui ainoa Suomea koskeva uusi aloite, Putinin ehdotus nopean junayhteyden aikaansaamisesta Pietarin ja Helsinginvälille.

Ja siinähän se uutinen olikin. Lienee ensimmäinen kerta, kun Suomella ei ollut valtiovierailun yhteydessä yhtään positiivista omaa aloitetta, mutta Venäjällä oli.

Punasteleva Halonen

Sodanjälkeisenä aikana Paasikivi sai taistella silloisen Neuvostoliiton paineen ja valvontakomission päällystakin alla niin tiukasti, ettei tilaa aktiivisille aloitteille jäänyt. Kekkonen sen sijaan kävi ankarimman taistonsa saadakseen aloitteen Suomelle, mitä myös Saimaan kanavan vuokraus tarkoitti. Se oli hänelle avaus Karjalan takaisin saamiseksi. Noottikriisin jälkeen pyrittiin veitsi kurkulla pitämään konsultaatioaloite Suomella.

Koiviston ja Ahtisaaren aikana pysyttiin vanhoissa asemissa ilman uusia avauksia, mutta Neuvostoliitolla oli omassa pesänselvityksessään työtä niin paljon, ettei sieltäkään tullut uusia avauksia.

Kun Putin Halosen ensivierailulla Venäjällä katsoi Karjalasta keskustelunkin vaaralliseksi, Halonen totesi, että voidaan keskustella kaikista asioista, joita pidetään tarpeellisina. Kun nyt ei keskusteltu, se siis osoittaa, ettei tarvetta ollut. Halonen tyytyi vain punastelemaan koulutytön tavoin mielenosoittajien edessä.

Putin puolestaan totesi, että integraatio on parempi kuin rajojen siirto, mistä Pietarin junayhteyskin on yksi esimerkki. Eikö siis Suomen valtiojohdolla ole integraation alueella todellakaan mitään esitettävänään? Pisimmälle viety visio integraatiosta lienee konsuli Jalo Haapalan ”Magic Mill”, jonka hän esitti Suomen Kuvalehdessä vajaat kolme vuotta sitten. Vaikka näin rohkeita ei oltaisikaan, ei silti ole varaa jäädä täysin passiivisiksi.

Suomi yhä syvällä sosialismissa

Ahti Karjalainen kertoi aikoinaan lehtihaastattelussa havainneensa, että demarit tuntuvat olevan jotenkin varuillaan Suomen ja Neuvostoliiton välisissä kauppaneuvotteluissa. ”En tiedä, mitä he varovat”, hän totesi.

EU:tako nyt varotaan? Tarja Halonen vastasi vaalikampanjan aikana Suomen ja Venäjän välistä erityissuhdetta koskevaan kysymykseen: ”Se on siinä ja siinä”. Valituksi tultuaan hän jo vakuutti Paasikivi-Seuraa puheessaan 31.8.2000, että mm. historian ja naapuruuden vuoksi erityissuhde on. Se oli hyvä havainto, mutta johtopäätöksiä siitä odotetaan. Tässä olisi erinomainen paikka sille henkiselle johtajuudelle, josta Halonenkin vaalikampanjassaan puhui.

Putinin esitys osoittaa samalla sen, että Venäjä on päässyt paremmin eroon sosialismista ja pitemmälle markkinataloudessa kuin Suomi. Se on varsin ymmärrettävää, sillä meillä valtaa pitää bolshevikeista eronnut menshevikkihaara, kuten mm. Tanner muistelmissaan toteaa.

Venäjällä tätä perinnettä yrittää ylläpitää Neuvostoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatshovin perustama sosialidemokraattinen puolue. Venäjällä sekä Gorba että hänen puolueensa ovat kuitenkin jo muinaismuistoja, kun sen sijaan suomalaisella sisarpuolueella on mm. ulkopolitiikassa täydellinen värisuora.

Kirjoittajasta
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.