Helsingin Sanomain Matti Klemola kirjoitti Afganistanin roolista Etelä-Aasian kriisialueiden ympäröimänä otsikolla ”Selkkaus voi levitä Afganistanin ympäristöön” (HS 20.9.). Artikkeli sisälsi niin monta vinoutumaa, että se vaatii kommentointia.

Klemolan Pakistaniin kohdistuva kritiikki ei oikein täytä objektiivisuuden kriteerejä. Hän luonnehtii Pakistania ”sotilasdiktatuuriksi” ja sen länsimielistä sotilasjohtajaa Pervez Musharrafia ”diktaattoriksi”. Pakistan ei ehkä olekaan täysin demokraattinen valtio, mutta Klemolan esittämä luonnehdinta on kohtuuton, kun hän samassa artikkelissa mainostaa Islam Karimovin tyrannimaisesti hallitsemaa Uzbekistania ”puolidemokraattiseksi”, islamistista Irania ”osittain demokraattiseksi” ja tällä hetkellä äärihindulaisen Bharatiya Janata -puolueen johtamaa Intiaa ”demokraattiseksi”. Kiinan ja Venäjän epädemokraattisuutta Klemola ei edes mainitse.

Pakistan tuki Taliban-liikettä Nawaz Sharifin korruptoituneen ”demokratian” aikana. Sen sijaan Musharrafin sotilasvallankaappauksen jälkeen Pakistan on ottanut etäisyyttä sekä Talibaniin että Kiinaan. Pakistanin tunnustuksen Taliban-hallitukselle antoi ”demokraattinen” hallitus, ei Musharrafin sotilashallinto.

Musharrafia voi syyttää epädemokraattisesta valtaannoususta, mutta hänen politiikkansa on länsimielistä ja maltillista ja on tähdännyt Pakistanin uudistamiseen ja maallistamiseen ja jopa välien parantamiseen Intian kanssa. Ihmisoikeusjärjestötkin ovat todenneet Pakistanin ihmisoikeustilanteen huomattavasti parantuneen sotilasvallankaappauksen jälkeen. Sharifin aikana shiialaisiin kohdistuneiden poliittisten murhien sarja loppui äkillisesti Musharrafin valtaantuloon.

Taliban ei ole vain uskonnollinen ääriliike vaan myös pashtujen, Afganistanin suurimman kansanryhmän, kansallinen liike, joka vainoaa pohjoisen etnisiä ryhmiä, tadzikkeja, uzbekkeja ja shiialaisia hazaroita. Luoteis-Pakistanissa elää miljoonia pashtuja ja nämä tukevat Talibania. Pakistanille ”rakentavat suhteet” jopa Taliban-hallitukseen ovat siis olleet pitkälle reaalipolitiikan sanelema pakko, sillä naapurimaat Intia ja Iran eivät epäröisi käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta Pakistanin epävakauttamiseksi. Molemmilla on oma lehmä ojassa: Intia pitää hallussaan kahta kolmannesta Kashmirista, jossa enemmistö haluaa itsenäisyyttä ja pitää Pakistaniakin kahdesta pahasta pienempänä. Iran puolestaan pelkää Belutshistanin yhdistymistä ja liittymistä Pakistaniin.

Toisin kuin Klemola väittää, Taliban ei tue tshetsheenien itsenäisyystaistelua eikä hyväksy tshetsheenien parissa vallitsevaa sufilaista islamia. Talibanin mahdolliset tshetsheeniyhteydet ovat pikemminkin ylikansallisia islamisteja, jotka ovat taistelleet Aslan Mashadovin hallitusta vastaan.

Myös väite, että Taliban pitäisi ortodoksista Venäjää verivihollisenaan, on täysin väärä. Taliban ei milloinkaan taistellut neuvostojoukkoja vastaan eikä ole edelleenkään suunnannut iskujaan sen kummemmin kuin propagandaansakaan Venäjää vaan länttä vastaan.

Neuvostojoukkoja vastaan taisteli menestyksekkäästi ennen terrori-iskuja murhattu Ahmad Shah Massoud, etninen tadzikki, joka sittemmin jatkoi taistelua Talibania vastaan. Monet entisistä kommunistijohtajista siirtyivät Talibaniin. Puolta vaihtoi myös Gulbuddin Hekmatyar, Osama bin Ladenin afgaanikontakti, jolle CIA aikoinaan syyti turhaan tukea. Hekmatyarin kannattajat liittyivät Talibaniin. Hän ja bin Laden eivät milloinkaan näytelleet merkittävää osaa neuvostomiehityksen vastaisessa taistelussa.

Juuri Ferganan laaksosta palanneena voin myös todeta, että uhkakuvat Uzbekistania, Tadzikistania ja Kirgistania uhkaavasta ”islamilaisesta vallankumouksesta” ovat näiden maiden neuvostoperintöä olevien hallitusten luomia liioittelevia myyttejä, joilla ne perustelevat autoritääristä politiikkaansa ja takertumistaan valtaan.

Uskonnollista konservatiivisuutta ei pidä erehtyä sekoittamaan terrorismia harrastaviin vallankumouksellisiin voimiin, joita Moskova aikoinaan voimakkaasti tuki ja jotka ovat yhteydessä arabisosialismiin pikemmin kuin Keski-Aasian oppositioliikkeisiin. Talibankin on vallankumouksellinen liike eikä edusta islamilaista konservatismia.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.