Suomen Pankin johtajanimityksestä noussut hirmuinen meteli viittaa siihen, että presidentti Halosen toiminta asiassa olisi ollut jotenkin yllättävää. Ikäänkuin muuta olisi voitu odottaa SAK:n entiseltä lakimieheltä, joka kertoi saaneensa omiltaan evästyksenä virkaan ohjeen ”pidä vanhat arvos'”.

Tämä lain ja muiden sääntöjen yläpuolelle asettuva vastustajan nöyryyttäminen on työsuhdeasioissa toimivalle jokapäiväistä todellisuutta. Ehkä Halonen oli jopa ottanut todesta Paavo Haavikon rinnastuksen Kekkoseen, Mannerheimiin ja Paasikiveen. Operointikohteen kokoluokka ilmaisee kuitenkin myös tasoeron.

Kannattaa muistaa, että Itävalta-boikotin polkaisi Suomessa päälle silloinen ulkoministeri ja presidenttiehdokas Halonen aamu-tv:ssä 1.2.2000 kello 7.15. Itsenäisyyspäivänä presidentti palkitsi Suomen Leijonan ritarikunnan suurristillä oikeuskansleri Paavo Nikulan, joka oli ollut niin ritarillinen, ettei Itävalta-kantelua käsitellessään vaivannut kuulemisella enempää Halosta kuin Ahtisaartakaan ja päästi Lipposen pienellä ”kotimuikkarilla”. Arja Alhon tapauksessa hän oli pessyt Lipposen puti puhtaaksi.

Presidentinvaalien edellä 27.1.2000 Osuva-tiedote oli otsikoitu: ”Muslimihuivikaan ei peitä Halosessa tiukkapipoista ay-juristia”. Siinä muistutettiin myös ay-liikkeen evästyksestä. Tiedote meni läpi vain muutamassa pienlehdessä. Valtalehdet eivät katsoneet arvolleen sopivaksi kertoa näin rumista asioista. Nyt ne kertovat. Tuskin kuitenkaan uskovat vieläkään, että sen saa, mitä tilaa.

Suorastaan liikuttavaa oli rusoposken kepukansan usko, ettei Halonen ”lyö lyötyä, meidän Eskoa”. Kun ne tanssivatkin yhdessä niin söpösti. Ja vielä halivatkin.

Esko Aho kertoi pääministerikautensa jälkeen ikävintä kokemusta kysyneelle toimittajalle ay-pomojen öisen neuvottelukäytöksen aiheuttamasta järkytyksestään. Ei tämä sen kummempaa ollut.

Halosen käsiin oli pelattu tilanne, jossa hän saattoi tehdä raakaa politiikkaa ”epäpoliittisella” nimityksellä ja samalla pyyhkäistä kepulla lattiaa sekä vielä päälle päätteeksi nostattaa porvaripuolueet vastakkain presidentinvaalien tapaan. Mitä ihminen ja demaripresidentti voisi enempää toivoa? Porvaripuolueiden vastakkaisuuden varmisti perusteeton vaatimus yksimielisyydestä.

Huomasivatkohan epäpoliittisuudesta Haloselle kiitoskortteja lähetelleet, että hän oli valmis nimittämään Niinistön ja Ahon. Tämä tuplajättipotti olisi pyyhkäissyt demarien päivänpolitiikkaa häiritsemästä molemmat sitä edes yrittäneet porvaripoliitikot.

Puolivallattomasta leskimiehestä täysin vallattomaksi valiokuntaneuvokseksi muuttuneen Niinistön politiikkaan kyllästymisen syistä valtamedialla ei näytä olevan hajuakaan. Eihän se ole lainkaan noteerannut, miten raa’asti demarien tupokoneisto on vedellyt häntä kölin alta tämän ja viime vuoden budjettikuvioissa sekä työsopimuslain jousto- ja yleissitovuuskiistoissa.

Niinistön mahtailevien ulostulojen jälkeen on joka kerran ainoa joustamaan joutuva elementti ollut hänen köliä vasten rutisevat kylkiluunsa. Näin kävi viimeksikin hänen työttömyysturvan porrastusvaatimukselleen, kuten olin ennakoinut elokuisessa kolumnissani. Veronkevennykset tulivat Niinistön uhkailusta huolimatta.

Tilannetta selittää paljon Esko Ahon pari päivää syrjäyttämisensä jälkeen esittämä heitto: asiaa on turha märehtiä. Tässä on ratkaiseva ero demaripolitiikan ja porvaripolitiikan välillä.

Demareille ay-liike on valtava apukoneisto, joka nimenomaan ”märehtii” kaikki ratkaisut ja jatkaa seuraavalla kierroksella kokemusten opettamana täsmälleen siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Tähän ei porvaripuolueilla ole koneistoa eikä kykyäkään Kekkosen jälkeen. Huiskitaan vain reippaassa amatöörihengessä ja vapaasti improvisoiden tyyliin, niin on hyvä kuin käy.

Unto Hämäläinen kertoi Helsingin Sanomissa 2.12.01 Suomen Pankin ratkaisun olevan osa koston kierrettä, joka alkoi siitä, kun porvaripuolueet Ahtisaaren aikana estivät tämän suosikin Jukka Pekkarisen nousun Suomen Pankin johtokuntaan. Kirjoittaja oli kuitenkin unohtanut, että tämä puolestaan oli seurausta siitä, kun Ahtisaari oli kyykyttänyt silloinkin eripuraisia porvaripuolueita Ahon hallituksessa nostamalla Erkki Liikasen EU-komissaariksi.

Mutta sitäkin pitemmälle koston kierre ulottuu. Sekä demareilla että kokoomuksella on niin painajaismaisia muistoja Kekkosen kaudelta, että ne ovat vuoden 1987 sinipunahallituksesta lähtien aina löytäneet toisensa, jos vain kepusta näyttää nousevan omiin arvoihinsa luottava poliittinen johtaja. Väyrysessä nähtiin vaaran merkkejä, joten hänet eliminoitiin. Oikein sopivia sen sijaan ovat mm. Anneli Jäätteenmäki ja Olli Rehn.

Esko Ahon historialliseksi tehtäväksi puolueessaan näyttää jäävän sen johdattaminen omilta peruskiviltään poliittisen ajopuun asemaan. Mielenkiintoista sinänsä, että hänen puoluetoverinsa on täyttämässä samaa tehtävää yrittäjäjärjestön puheenjohtajana. Tässäkin vankkana taustatukena häärää Halonen.

Ahon pelisilmä petti myös Linnan kemuissa, joista hän jopa aikoi jäädä pois. Eivätköhän illan kuvatuimpana parina mainitut Niinistö ja Tanja Karpela olisi jääneet kakkoseksi, jos Aho olisi johdattanut puukolla varustautuneen illan emännän Kulkurin valssiin.

Kirjoittajasta
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.