Rehn vastaan Väyrynen – tiukkaa valtapeliä kulissien takana

Vuonna 1981 puoluekoneisto nosti nuoren mutta äärimmäisen kunnianhimoisen ja omasta mielestään erehtymättömän Paavo Väyrysen Keskustan puheenjohtajaksi UKK:n suojattien tuella tiukassa kamppailussa kansansuosikki Johannes Virolaista vastaan. Muutamassa vuodessa Väyrynen nousi puolueensa kiistattomaksi johtajaksi. Hän oli jo pääsemäisillään porvarihallituksen pääministeriksi vuonna 1987, mutta silloin Mauno Koivisto sai vihiä porvaripuolueiden asiasta ennen vaaleja tekemästä kassakaappisopimuksesta ja nimitti ulkopuolisen Harri Holkerin muodostamaan hallitusta, josta tulikin sinipunainen.

Väyrynen otti Holkerista revanssin presidentinvaaleissa 1988 vaikkei mitään Koivistolle voinutkaan. Vuonna 1990 Väyrynen laski voivansa kohota valtiomieheksi paremmin puoluejohdon ulkopuolelta ja siirsi vallan nuorelle suojatilleen Esko Aholle – tosin Eeva Kuuskoski-Vikatmaa oli hyvin lähellä napata paikan tämän nenän edestä.

Aho kuitenkin osoittautui itsenäiseksi, otti historiamme nuorimpana itselleen vuoden 1991 vaalivoiton tuoman pääministerinpaikan eikä noudattanut ulkoministeriksi jääneen Väyrysen toiveita päätöksissäänkään. Kaksikon välit viilenivät ja ulkoministeri alkoi salaa rakentaa SDP:n kanssa yhteistyökuvioita hallituksen kaatamiseksi. Kun suunnitelmat epäonnistuivat, Väyrynen lopulta erosi hallituksesta päästäkseen lähtemään vuoden 1994 presidentinvaaleihin puolioppositioasemasta.

Viime metreillä kuitenkin Elisabet Rehn nousi Väyrysen ohitse vaalien toiselle kierrokselle ja gallup-kärkeen huolimatta vapaaehtoistyövoimalla pyörivästä vaaliorganisaatiostaan, jota edes RKP ei juuri tukenut. Pieni organisaatio ei ollut edes osannut odottaa toista kierrosta – lahjoituskassa oli tyhjä ja vapaaehtoisten paukut olivat loppu kun taas SDP:llä ja AY-liikkeellä oli millä mällätä. Lisäksi nämä taustaorganisaatiot hoitivat likaisen työn Ahtisaaren puolesta ja antoivat Rehnistä ilkeitä lausuntoja. Kokematon kampanjaväki ei osannut vastata niihin oikein, ja vaalit kääntyivät Ahtisaaren eduksi. Vuoden 2000 vaaleissa Rehn ei enää ehdokkaaksi olisi halunnutkaan ellei vapaaehtoisjoukko olisi häntä lähes pakottanut siihen, ja tämä näkyi tuloksessa hetken gallup-johdosta huolimatta. Tämänkin vaalin korporaatiot ratkaisivat, itse asiassa toisesta kierroksesta tuli kahden maan suurimman korporaatioryppään välinen kaksintaistelu.

Ahon aikaan

Väyrynen ei kuitenkaan ollut noissa vaaleissa ehdolla, pian vuoden 1994 vaalien jälkeen Väyrystä kauan pelännyt keskustajohto alkoi uskoa, että miehen aika on ohi. Kepulaispoliitikko toisensa jälkeen totesi, että tämä ei voi loputtomasti käyttää Keskustaa keppihevosenaan, ja vuoden 2000 vaalien lähestyessä alkoi käydä selväksi, että Esko Aho olisi puolueen ehdokas.

Aho tekikin menestyksekkään kampanjan mutta erehtyi tuudittautumaan liiaksi hyvänolon tunteeseen. Hän keräsi suuria hallillisia konservatiivista yleisöä ja alkoi puhua ja esiintyä entistä enemmän tämän yleisön mieliksi.

Konservatiivinen kampanja oli virhe hetkellä, jona olisi pitänyt vedota liikkuviin äänestäjiin eikä omaan ydinporukkaan. Aiemmin suhteellisen liberaalina ja uudistusmielisenä profiloituneen Ahon uusi imago työnsi luotaan etenkin nuoret kaupunkilaiset ja naiset, mikä nosti Halosen voittajaksi pienempänä pahana – liberaali kansanosa halusi näyttää, että ”synnissä elävä kirkkoon kuulumaton homojen hyysääjä” on aina parempi valinta kuin konservatiivi.

Pelurin virheet

Aho on kautta uransa ollut tunnettu paitsi edistyksellisenä uudistajana etenkin loistavana pelurina, sekä politiikassa että sökössä. Nyt se oli ohi. Hän leimasi itsensä konservatiiviksi ja teki virheen toisensa jälkeen. Aho ei ollut edes kunnolla varautunut vaalitappioon. Hän yritti ensin vihjata Nokian Jorma Ollilalle, että tämä palkkaisi hänet, ja kun kiusaantunut Ollila esitti ettei ymmärtänyt vihjeitä, Aho lopulta päätyi valitsemaan välivuoden Harvardissa. Hän saisi levätä, olla perheensä kanssa ja kerätä valtiomieskorkoa eduskuntavaalitaistelua varten. Suunnitelma meni kuitenkin alunalkaenkin pieleen.

Ensin eduskunnassa ja lehdistössä kyseenalaistettiin Ahon perusteet saada vapaata eduskunnasta. Kun häntä oli sitten pitkään riepoteltu ja oli aika valita sijaisjohtajaa, valta oli tarkoitus siirtää Ahon suojatille Maria-Kaisa Aulalle. Aho oli tarkkaan varmistanut, että Aula olisi hänelle uskollisempi kuin hän aikanaan Väyryselle, ja valttikorttina Aholla olisi se, että vuoden päästä puheenjohtajanpaikka kuuluisi jälleen automaattisesti. Hän ei tekisi samaa virhettä kuin oppi-isänsä.

Ahon jo 1990 haastanutta nuorta Olli Rehniä oli nytkin pidetty tämän potentiaalisena seuraajana. Tämä liberaali Oxfordin-tohtori oli Erkki Liikasen kabinettipäällikkönä Brysselissä monipuolistanut entisestään kokemustaan, johon kuuluvat myös yliopistovirat, kansanedustajuus,
eurokansanedustajuus, yrittäjyys ja Keskustan varapuheenjohtajuus. Aho sai tempullaan Rehnin jättäytymään kisan ulkopuolelle – tämä kun olisi halunnut kamppailla puheenjohtajan eikä sijaisen paikasta – ja uskoi näin varmistaneensa mieleisensä seuraajan.

Konservatiivien vastaisku

Pieleen meni, mutta uhka tulikin aivan päinvastaisesta suunnasta. Kepuhenkisten maakuntalehtien konservatiiviset päätoimittajat olivat pitkään pitäneet Ahoakin liian liberaalina ja valitsivat keskinäisessä neuvonpidossaan sijaispuheenjohtajaksi Anneli Jäätteenmäen juuri kokouksen alla. Nopea mediarummutus ja vuosikymmenten aikana rakentuneet laajat suhteet puoluejärjestöihin muuttivat hetkessä asetelman päälaelleen, ja Jäätteenmäki voitti Aulan sijaispuheenjohtajakamppailussa. Maakuntien konservatiivisille puoluepiireille Jäätteenmäki oli helppo myydä. Jäätteenmäki voisi luottaa päätoimittajien tukeen myös jatkossa, etenkin Olli Rehnin kaltaisia euroliberaaleja vastaan. Hänen tiensä seuraavaksi puolueen puheenjohtajaksi näytti jo lähes varmalta.

Taustalla Paavo Väyrynen hykerteli tyytyväisyydestä, hänen preferenssinsä sopivat hyvin yksiin itsevaltaisten päätoimittajien makujen kanssa. Tämä nykyinen eurokansanedustaja on käyttänyt suhteitaan ja lausuntojaan vahvistaakseen sijaispuheenjohtajan asemaa parhaansa mukaan, ja kun Aho alkukesästä 2001 palasi puolueen johtoon, hänellä oli nyt jo käsitteeksi muodostunut kivimuuri vastassa. Nyt vuosikymmenen taistelun jälkeen Väyrynen on viimeinkin saanut vallan takaisin puolueen konservatiivisiivelleen ja voi odottaa mieleistään politiikkaa.

Rehnin ja Jäätteemäen kissa ja hiiri -leikki

Vuoden alussa Esko Aho ilmoitti odotetusti luopuvansa puheenjohtajuudesta ja Jäätteenmäki ilmoitti samantien asettuvansa ehdolle seuraajaksi. Muutama kansanedustaja on signaloinut asettuvansa mukaan kisaan saadakseen lisää tunnettuutta, mutta todellisia haastajia on vain yksi – Olli Rehn.

Puolueen liberaalisiipi näkee Rehnin mahdollisuutena uudistaa puolue yhteistyökykyiseksi ja sellaiseksi, ettei se mene hautaan nykyisten kannattajiensa myötä. Sen sijaan 70-luvun Kepun valta-aikaa haikailevalle konservatiivisiivelle Rehn edustaa kaikkea kuviteltavissa olevaa pahaa.

Saadakseen kiinni Jäätteenmäen sijaispuheenjohtajana hankkiman edun Rehn ilmoitti haluavansa kohdata tämän mahdollisimman monessa julkisessa tilaisuudessa, jotta kansa pääsisi vertaamaan heitä toisiinsa.

Säilyttääkseen kasvonsa Jäätteenmäki ei voinut kuin myötäillä ehdotusta, mutta todellisuudessa hän aikoo välttää kohtaamisia parhaansa mukaan. Jo ensimmäisen, TV1:n A-Talkiin sovitun tilaisuuden hän perui vedoten siihen, että hän haluaa odottaa kunnes muutkin ehdokkaat ovat mukana. Tämä onkin oiva taktiikka, sillä kahdenkeskisessä keskustelussa ehdokkaiden erot tulisivat parhaiten esiin.

Tullemme näkemään kissa ja hiiri -leikkiä kesään asti, Jäätteenmäki suostunee vain vaarattomimpiin kahdenkeskisiin kohtaamisiin. Puoluetoimiston PR-koulutuksesta hänen hapanta mainettaan paikattu opettamalla hänelle nauraminen päätä taaksepäin heilauttaen ja opastamalla häntä esiintymään valokuvissakin tämän eleen kera päästäkseen eroon lehdistössä korppikotkamaiseksi mainitusta imagostaan. Täytyy todeta, että tämä temppu tepsii jopa kaltaiseeni kriittiseen kansalaiseen.

Loppumetreillä kepuhenkisten lehtien pääkirjoitusten ja väyrysläisten lausuntojen sävy tulee muuttumaan karkeammaksi Rehniä kohtaan, etenkin jos kisa vaikuttaa tiukalta. Viime hetket elettäneen tiukassa mediamyllytyksessä. Kun samaan soppaan lisätään SDP:n vähemmän
mielenkiintoinen kisa ja ydinvoimaäänestys, voimme odottaa poliittisesti kiivasta kevättä.

Kirjoittajasta:
Heli Parkkinen on vantaalainen kansalaisaktivisti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s