Vanhaa ja uutta poliittista kulttuuria

Kulttuuriministeri Suvi Lindénin eroa on pidetty oireena jonkinlaisesta uudesta poliittisesta kulttuurista, joka saattaisi olla tulollaan. Se voisi antaa poliittiselle vastuulle uuden sisällön myös Suomessa.

Lindén sanoi eduskunnan kyselytunnilla erostaan ilmoittaessaan: ”Minusta ministerin asemassa olevan on oltava herkkä kuuntelemaan ja kantamaan poliittista vastuuta. Vain niin kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään voi säilyä.”

Lindéniä voi hyvin perustein arvostella pätkittäin tapahtuneesta heräämisestä herkkyyteen, mutta sanat sinänsä voisi ripustaa vaikkapa hallituksen huoneentauluksi muistutuksena tulevaisuuden varalle. Sillä kaikkea muuta kuin kuulemisen herkkyyttä ministerimme ovat osoittaneet.

Herkkyyden puutteella on jo vanhat perinteetkin. Sotien jälkeen kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino ei suostunut eroamaan edes eduskunnan epäluottamuslauseen jälkeen, vaan presidentti Paasikiven täytyi erottaa hänet.

Moraali ei ole lakia

Mutta iso miinussaldo on ehtinyt kertyä jo nykyisen hallituksen pääministerillekin. Lipponen valitteli heti tuoreeltaan Lindénin eroa mm. sen vuoksi, että oikeuskansleri ei vielä ollut esittänyt näkemystään asiasta. Sen kuuleminen olisi hänen mukaansa voinut tehdä Lindénin eron tarpeettomaksi.

Lipponen ei liene edes tajunnut, miten ”kornilta” hänen sanansa kansalaisista kuulostivat ja miten terävästi Lindénin lähtöloitsun piikki oli kohdistunut nimenomaan häneen. Mahtoiko Lindén itsekään ehtiä sitä huomata.

Juuri Lipponenhan oli osoittanut herkyyden puutteensa nykyisestä hallituksesta kaikkein selvimmin. Ja lausumallaan hän osoitti, ettei hän lainkaan erota toisistaan juridiikkaa ja moraalia, joiden eron Lindén taas osoitti selvästi oivaltavansa.

Lipposen viittaus oikeuskanslerin kantaan saattoi kuulostaa jopa pilkanteolta, kun muistaa hänen omia toimiaan oikeuskanslerin kannanoton jälkeen Itävalta-boikotissa. Hänhän osoitti siinä, ettei oikeuskanslerin kannasta seuraa yhtään mitään, vaikka lausunnossa todettiin virhe tapahtuneeksi. Ja kysymyksessä oli sentään hallitusmuodon vastainen harkittu menettely.

Se pieni ero

Ministeri Arja Alhon erotessa oikeuskanslerin lausunnolla puolestaan oli merkitystä Lipposelle, kun tämä totesi, ettei pääministeri ollut antanut markkamääräisiä ohjeita Alholle Sundqvistin kanssa tehtävästä sopimuksesta. Uskoikohan joku vakavissaan, että pääministeri olisi voinut olla niin varomaton, että olisi luetellut numeroita?

Tämän taakse Lipponen saattoi piilottaa oman vastuunsa, vaikka vastakohtaispäätelmällä lausunto itse asiassa kertoi, että jotakin ”ohjausta” oli tapahtunut. Näin Lipponen saattoi vain toivotella asian eduskuntakäsittelyn aikana Alholle ”tsemppiä”.

Lipponen edustaa sitä holkerilaisen kovakorvaisen poliittisen kulttuurin perinnettä, jonka mukaan ”koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee”. Johtaja ei haukuille korvaansa kallista. Kuitenkin Lindénin arvio tämän vaikutuksesta kansalaisten luottamukseen poliittista järjestelmää kohtaan on täsmälleen oikea. Kun korvakorvaisuuden synnyttämistä vastavaikutuksista on saatu merkkejä eri puolilta Eurooppaa, ovat tämän
lajin poliitikot ymmärrettävästi olleet äimän käkenä, miksi ihmiset näin äänestävät, heidän mielestään väärin.

Rehellisyys palkitaan

Vaikka Lindénin ja aiemmin Matti Auran eroon voi liittyä taustasyitä, joita ei yleisesti tunneta, ainakin ne ovat olleet nopeuttamassa seisovien poliittisten vesien liikkeelle lähtöä. Niissä on piirteitä, jotka panevat ajattelemaan, että Mark Twain oli oikeassa sanoessaan, että kannattaa aina tehdä oikein. ”Se tekee jotkut iloisiksi ja lyö loput ällikällä,” hän sanoi.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s