Pari sanaa metsästä

Vietin viime illan aloittelevan metsästäjän seurassa, ja näkemykseni luonnonsuojelun todellisista ongelmista saivat rankan, todellisuudenmakuisen vahvistuksen.

Illan uusi ystäväni kertoi, että hän pitää metsästämisestä. Hänellä on nyt vainukoira ja hän on juuri lähtemässä hirvimetsään sekä sorsastukseen. Toisaalta hän välittää suuresti eläimistä ja pitää itseään luonnonsuojelijana. En epäile sanaakaan siitä, mitä hän sanoo.

Luultavasti suurin osa maamme metsästäjistä oikeasti rakastaa luontoa, eivätkä he ole sellaisia raakalaisia joita aktiivinen tavallinen luonnonsuojelijajoukkomme helposti antaa ymmärtää heidän olevan. Uskon todella, että metsästäjä ei ole luonnon vihollinen, vaan että paremminkin nykyinen metsästäjä tuppaa olemaan yksi luonnon ylimmistä ystävistä—on hyvin vaikeaa kuvitella, miksi joku kuluttaisi niin merkittävän osan ajastaan luonnossa, ellei siitä aidosti välittäisi.

Luonnonsuojelu on poliittinen ongelma

Ongelmana onkin, ettei pelkkä abstrakti välittäminen koskaan riitä. Ei, oli välittämisen kohteena sitten nälänhätä, biodiversiteetti tai nuorison eettinen integriteetti. Todellisuudessa vain toiminnalla on väliä, eikä toimintaan yleensä ryhdytä, ellei tähän ole kouriintuntuvaa, omakohtaista syytä.

Metsästäjän kohdalla omakohtainen syy tuppaa nykyään rajoittumaan siihen, että metsästäminen on kivaa. Siitä nautitaan, ja parhaimmillaan tuloksena on taloudellistakin hyötyä myydyn riistan muodossa. Mikäli luonnosta välittää, tämä välittäminen helposti pelkistyy ajatukseen, jonka mukaan laajemmat ekologiset periaatteet pitävät huolen itse itsestään. Viimeistäänkin periaatteet unohtuvat, kun toisten metsästäjien intressit tunkeutuvat omien tielle—ellen itse ammu hirveä, joku muu varmasti ampuu, enkä näin tee vahinkoa mikäli ammun hirven.

Kun kysyin metsästäjältä ampuisiko hän tuhannenneksi viimeisen hirven, hän ei kyennyt uskomaan, että tästä olisi haittaa, ja kun valistin tuhannen yksilön kannan olevan geneettisesti kovin köyhä, hän edelleen totesi, että joku muu varmastikin pitäisi huolta siitä, ettei häntä tässä tilanteessa päästettäisi ampumaan tuhannenneksi viimeistä eläintä. Lienee selvää, että muutama tuhat tällaista yksilöä metsästäisi helpostikin maamme hirvikannan olemattomiin, täysin riippumatta siitä, kuinka paljon nämä yksilöt hirvistä pitävät.

Tämä vahvistaa uskoani siihen, ettei välittäminen riitä. Keskustelukumppanini oli uskoakseni aito luonnonrakastaja, joka välittää ympäristöstä ja pyrkii sen säilyttämiseen. Samalla hän on kuitenkin omakohtaisen hyödyn ajama yksilö, metsästäjä. Nämä kaksi ominaisuutta ovat syvässä ristiriidassa, ja niiden saattaminen sopusointuun edellyttää ympäröivältä yhteiskunnalta selvää kannanottoa. Luonnonsuojelun pitää olla yksilön omakohtaisen hyödyn mukaista, kun taas luonnon suhteettoman tuhoamisen pitää muodostua yksilölle haitalliseksi.

Luonnonsuojelun taloustiede

Kuten niin monen muunkin asian kohdalla tässäkin ongelma pelkistyy valtaan ja vastuuseen. Sen, joka hirven tappaa, pitää täysimääräisenä kärsiä se vahinko, joka tappamisesta mahdollisesti yhteiskunnalle aiheutuu. Lisäksi vahingon tulee olla samaan tapaan vaihdettava kuin hyötykin, siis muodossa, joka merkitsee jotakin niin naapurille, paikalliselle kylähullulle, byrokraatille kuin metsänomistajallekin. Vaikka raha ei olekaan ainoa tällaisen hyödyn muoto, se lienee todellisuudessa tärkein.

Nykyään vastuu ei asetu metsästyksestä välittäville tahoille ensinkään näin raskaana. Metsästäjä saa kaatolupansa byrokraatilta, jolla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa sen enempää metsästäjän hyvinvointiin kuin luonnonsuojelijan omakohtaiseen, elinlajiston harvenemisesta seuraavaan tuskaan. Metsästäjä taas luottaa byrokraattiin, eikä kanna itse vastuutaan luonnosta. Maanomistaja ei ole oikeutettu täysimittaiseen korvaukseen maillaan kaadetuista eläimistä, eikä luonnonsuojelijakaan joudu maksamaan metsästäjälle tai maanomistajalle aiheuttamiaan vahinkoja. Erityisesti neuvottelu osapuolien välillä ei tule kysymykseen, koska kaikki kysymykset on jo muka-ratkaistu lainsäädännöllisesti.

Surullinen lopputulos

Tuloksena on, että metsästäjä tulee kaataneeksi enemmän riistaa kuin oli tarkoitus, tai kärsii kaatolupien vähäisyydestä. Luonnonsuojelija usein vaahtoaa vahingosta, jota ei edes ole tapahtunut, tai vaihtoehtoisesti katsoo avuttomana vierestä kun hänelle tärkeä eläinlaji kuolee sukupuuttoon. Byrokraatille ei jää mitään keinoa arvioida osapuolien esittämien syiden meriittejä, joten hän päätyy lähinnä pitämään kiinni virkansa suomista etuisuuksista tai tekemään mielivaltaisia ratkaisuja. Tai ehkäpä hänestä tulee vain puolueellinen, mikä onneksi Suomessa on harvinaista. Metsänomistajakaan ei pääse hyötymään omistamansa metsän antimista, joten hänellä ei ole todellista syytä sen enempää estää metsästystä (mihin hänellä on oikeus) kuin auttaakaan sitä (mihin hänellä olisi täysi mahdollisuus).

Saamme siis kaaoksen, jossa prosessiin osallistuvien keskinäisiä kiistoja ei yritetä ratkaista, eikä teoreettisesti pystyttäisikään.

Selkeyttävä perspektiivi

Itse en ole sen enempää luonnonsuojelija kuin luontovastainenkaan. Pidän luonnosta tiettyyn mittaan, mutten anna sille mitään erityistä arvoa erillisenä ihmisten arvostuksista. Tästä näkökulmasta oikea ratkaisu luonnonsuojelun ja luonnon hyödyntämisen välillä on tasapaino, jossa hyötyä tuotetaan sen mukaan, miten vahvoja suojelu- ja hyödyntämishaluisten keskinäiset tuntemukset ja kyvykkyys hyödyttää yhteiskuntaa ovat. Ensimmäinen kriteeri lienee ilmiselvä, toinen seuraa siitä, että yhteiskunnalle kulloinkin arvokkaamman pitäisikin voida nauttia hyödyllisyytensä tuottamista etuisuuksista. Tasapainon pitäisi tästä näkökulmasta asettua markkinoilla, ja sen osapuolen painoarvon olla suurempi, joka on suuremmalle ihmisjoukolle tärkeämpi.

Yllä kuvatut ongelmat ovat lähinnä toimijoiden insentiiveissä. Ne kulkevat taloustieteessä yhteislaitumen ja kolmannen osapuolen maksuongelmien nimillä. Ensimmäinen kertoo, että omaa etuaan tavoitteleva helposti päätyy turmelemaan yhteisomaisuuden toisten kanssa kilpaillessaan, toinen taas, että muiden omaisuutta käytetään huolettomammin kuin omaa. Periaatteet soveltuvat metsästyksen ongelmaan varsin helposti, vaikka teoreettisilta kuulostavatkin: yhdelläkään metsästyksen ympärillä pyörivistä ei ole todellista omakohtaista syytä toimia sanojensa mukaan, vaan kaikilla on enemmänkin hyvä syy puhua yhtä ja tehdä toista.

Metsästäjän kannattaa vakuuttaa luontoystävällisyyttään mutta samalla tuhota luontoa; metsänomistajan kannattaa antaa metsästyslupa vaikka haluaisi suojella luontoa; luonnonsuojelijan kannattaa vakuuttaa sosiaalisuuttaan samalla loukatessaan monien muiden etua asiaansa ajaessaan. Byrokraatin insentiiveistä ei ota sitten selvää erkkikään. Kun kiihokkeet eivät ole linjassa yleisen edun kanssa, tuloksena on näin aina sekasortoa.

Ekokapitalismi 101

Miten siis asettaa kannustimet linjaan kauniiden puheiden kanssa?

Yksityistämällä metsä loppuun asti. Jos metsänomistaja saisi päättää täysimääräisesti metsänsä antimien käytöstä, hän antaisi metsästäjän metsästää vain mikäli tästä olisi hänelle hyötyä. Sillä, tulisiko hyöty omakohtaisesta luontoystävällisyydestä vai luonnonsuojelijan osto-/vuokratarjouksesta, sillä ei olisi juuri väliä. Metsästäjä taas joutuisi tasapainottamaan metsästysoikeudesta maksamansa hinnan omakohtaisen hyvän vibansa ja mahdollisen riistan myyntihinnan suhteen. Luonnonsuojelija joutuisi miettimään, ovatko eläimet sittenkään sen arvoisia, että niistä kannattaa maksaa käypä hinta, ja toisaalta sitten voisi suojella täsmälleen niin monia eläimiä kuin varoillaan kykenisi. Byrokraatti tietysti jäisi ilman töitä ja voisi vaihteeksi tehdä jotain hyödyllistä arvuuttelun sijaan. Kun vaihtoehtona on mielivaltaa, tehottomuutta ja tarpeetonta inhimillistä kärsimystä, valinnan ei pitäisi olla erityisen vaikea.

Päätös

Sama periaate tietysti kytkeytyy lukemattomiin muihinkin asioihin, eikä jenkki näin turhaan kutsu suulasta panemaan rahojansa puheidensa pantiksi. Todellisuudessa ihmiset seuraavat suurimmaksi osaksi omaa etuaan, eivätkä puheet ja teot käy yksiin ennen kuin pelissä on jotakin muutakin kuin kauniita sanoja. Yksityistämisen tärkein ajatus—alalla kuin alalla—on, että hyödyt ja haitat, toisin sanoin valta ja vastuu, olisivat yhteiskunnassa mahdollisimman laajasti linjassa. Vain näin yksilöt todella tekevät sitä, mitä väittävät haluavansa (ja haluavat!) tehdä.

Kun insentiivit ovat väärät, hyväkin ihminen helposti lankeaa. Luontoa rakastava metsästätoverini päätyy tappamaan vielä sen viimeisenkin hirven, ja luonnonsuojelija päätyy köytettynä metsätraktorin eteen. Samalla uhriksi joutuvat niin rehellisyys, itsetuntemus kuin yksilöiden keskinäinen arvostuskin, puheiden ja tekojen osoittautuessa eroaviksi. Tästä kaikesta ei voi kuin sanoa, että kyseessä on kammottava virhe, käytetään mittapuuna sitten mitä hyvänsä.

Kirjoittajasta:
Sampo Syreeni on helsinkiläinen opiskelija ja kansalaisaktivisti, sekä Vapaasanan päätoimittaja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s