Operaatio onnistui, mutta potilas kuoli?

Muinaisten roomalaisten kansallissankareita oli Gaius Mucius Scaevola, joka jäi kiinni yrittäessään salamurhata viholliskuninkaan. Kun häntä uhattiin kidutuksella, Scaevola poltti oikean kätensä todisteeksi mielenlujuudestaan. Samalla hän huomautti, että Roomasta riittää kyllä uusia yhtä uhrautuvaisia isänmaanystäviä. Silloin vihollinen pelästyi ja taipui rauhaan. Tätä esimerkkiä ovat sittemmin jäljitelleet erilaiset itsemurhaiskuihin valmistautuneet salamurhaajat ja terroristit, mutta myös Venäjän turvallisuuspalvelut, joiden toimintatapoihin on kuulunut kiusallisten kaappausten lopettaminen nopeasti, näyttävästi ja omista menetyksistä piittaamatta. Tämä onkin osoittautunut tehokkaaksi reaktioksi, sillä tuskin kukaan tervejärkinen terroristi enää yrittää turhaan kiristää Venäjää ottamalla viattomia panttivankeja. Presidentti Vladimir Putin uhrasi oikean kätensä sijasta toistasataa siviiliä, mutta osoitti siten maailmalle, ettei Venäjä taivu terrorismin edessä Euroopan ja Israelin tapaan.

Tshetsheenien nimissä esiintyneiden terroristien toiminta Moskovan teatterikaappauksessa 23.-26.10. oli huonosti harkittua ja tehotonta, jos tarkoituksena todellakin oli saada sota loppumaan ja yleinen mielipide myötämieliseksi Tshetshenian asialle. Useimmat tshetsheenit tuntevat venäläisten ajatusmaailmaa paremmin, eivätkä uhraisi kymmeniä taistelijoita epätoivoiseen yritykseen, jossa lopulta kuolee vain pari venäläistä kutakin hyökkääjää kohti. Taistelijoille olisi parempaa käyttöä kotona Tshetsheniassa. Ja kun heidät onnistuttiin soluttamaan Moskovan keskustaan asti, miksei hyökkäystä suunnattu samantien pääkaduille, Punaiselle torille ja Kremliin? Useampi erillinen iskuryhmä eri puolilla kaupunkia olisi saanut taatusti enemmän tuhoa aikaan kuin yhteen teatteriin koottu kymmenpäinen joukkio.

Sopii siis kysyä, mihin kaappauksella oikein pyrittiin? Oliko se sittenkin provokaatio, jollaisia Britanniaan loikannut FSB:n everstiluutnantti Aleksandr Litvinenko on kuvaillut kesällä julkaistussa kirjassaan ”Blowing Up Russia – Terror From Within”? Oliko kaappaus kenties Venäjän turvallisuuspalvelujen performanssi, laajennettu teatteriesitys, joka ehkä riistäytyi käsistä kaasun arvaamattomuuden vuoksi?

Yleensä itsemurhaiskuihin valmistautuvat terroristit eivät kaihda kasvojensa näyttämistä. Moskovassa kuitenkin useimmat pysyttelivät naamioituneina. Myös heidän henkilöllisyytensä ja kansallisuutensakin jäi arvailujen varaan. Julkisuudessa esiintyi ainoastaan Arbi Barajevin veljenpoika. Mutta kuka olikaan hänen kuuluisa setänsä?

Arbi Barajev oli Tshetshenian pahamaineisimpia islamisteja – rikollinen, jota epäiltiin sieppauksista ja raaoista murhista. Näiden seurauksena ulkomaiset avustustyöntekijät vetäytyivät maasta ja Venäjä sai verukkeen uuteen sotaan kolme vuotta sitten. Barajevin toiminta kohdistui nimenomaan Tshetshenian hallitusta vastaan. Kun Venäjän joukot olivat miehittäneet suurimman osan maasta, Barajev asui kotonaan Alhankalassa ja liikkui ympäriinsä avoimesti. Hänen nimensä ei edes ilmestynyt Venäjän etsintäkuuluttamien tshetsheenien listalle. Moskovskie novosti -lehti kertoi 8.8.2000 Venäjän sotilastiedustelun GRU:n närkästyneen siitä, että islamistit liikkuivat alueella vapaasti FSB:n myöntämillä henkilökorteilla. (Johnson’s Russia List 12.8.2000)

Arbi Barajevin väitetään saaneen surmansa epämääräisissä olosuhteissa kesällä 2001. Poikkeuksellisesti venäläiset eivät esittäneet ruumista julkisuudessa. Tshetsheniassa vieraillut suomalaistutkija on arvellut, että todellisuudessa Barajevin surmasivat tshetsheenit. (Euraasian Uutisia 18/2001) Myös venäläislehdet ovat kirjoittaneet, kuinka tshetsheenisissit jahtasivat Barajevia jo edellisenä kesänä 2000. Venäläisten asettaman miehityshallinnon poliisi pidätti Barajevin 12.11.2000, mutta joutui vapauttamaan hänet ylempää tulleesta käskystä. (Glasnost – Caucasus Daily News Service 16.11.2000) Myös venäläinen ihmisoikeusaktivisti Sergei Kovaljov on julkisesti epäillyt Barajevin nauttivan FSB:n suojelusta. (The NIS Observed 23.8.2000)

Arbi Barajevin veljenpojan johtama teatterin kaappaus Moskovassa toteutti kahdellakin tapaa Venäjän johdon toiveet: 1) osoittamalla varsinkin ulkomaailmalle, että tshetsheenit ovat terroristeja (Kööpenhaminassa kokoontuu historiallinen tshetsheenien maailmankongressi, jonka tiedettiin palauttavan sodan pitkästä aikaa läntisen median otsikoihin, ja jonka järjestämistä Venäjä on protestoinut); 2) muistuttamalla omalle kansalle, että terrorismin uhka kohdistuu yhä kaikkiin ja että riittävin valtuuksin varustettuja viranomaisia tarvitaan kansalaisten suojelemiseksi. Duumassa on ollut käsittelyssä sopivasti lakiesitys terrorisminvastaisen taistelun tehostamiseksi.

Nuoremmankaan Barajevin kuolemasta ei ole varmuutta. Jo ensimmäisissä uutisissa rynnäkön jälkeen väitettiin, että osa terroristeista olisi saattanut päästä pakoon. Venäjän erikoisjoukkojen rynnäkössä surmattiin kuitenkin kaikki teatterissa olleet, kaasun tainnuttamat terroristit, eikä ketään heistä edes yritetty vangita kuulusteluja varten. Ilmeisesti turvallisuuspalvelut eivät pitäneet tarpeellisena selvittää, miten terroristit onnistuivat pääsemään tarkoin vartioituun pääkaupunkiin. Muutama pidätys tehtiin teatterin ulkopuolella, mutta kyseessä tuskin ovat varsinaiset kaappaajat.

Alustavien tietojen mukaan rynnäkössä ei saanut surmansa yksikään iskurymän mies. Myöskään pommeja ei laukaistu. Terroristit eivät ilmeisesti osanneet varautua rynnäkköön ja kaasun käyttöön, vaan kuvittelivat tilanteen ratkeavan verettömästi neuvottelujen kautta kuten Budjonnovskissa kesällä 1995. Houkuteltiinko heidät hyökkäämään teatteriin ja pysyttelemään sisätiloissa? Jos joku olisi ollut vartiossa raittiin ilman lähellä, räjähteet olisi ilmeisesti ehditty laukaisemaan. Huijattiinko terroristiryhmä ansaan? Kuinka moni heistä ylipäätään oli tshetsheeni ja miksi he naamioituivat?

Oli ilmeisesti traaginen virhearvio, että kaasu surmasi tainnuttamiaan ihmisiä, toistasataa siviiliä. Ensimmäisissä tiedotteissa pelastettujen määrä oli koko ajan 750 (sama luku, joka oli ilmoitettu panttivankien kokonaismääräksi) ja pysyi samana, vaikka uhrien määrä nousi muutamasta kymmenestä yli sadan. Viranomaiset olivat ilmeisestikin varautuneet sankarillisen pelastusoperaation ihmeelliseen onnistumiseen, eivätkä (Venäjällä niin tyypilliseen) kömpelön toteutuksen kohtalokkaaseen epäonnistumiseen. Vasta seuraavana päivänä annettiin ymmärtää, että jopa 150 panttivangin (joka viidennen) kuolemaa olisi muka osattu odottaa.

Tapaus ei tiettävästi vielä ole nostattanut pogromia Venäjällä, mutta sen sijaan lehdistö on kyseenalaistanut sodan jatkamisen mielekkyyttä kun sille ei näy loppua, eikä sillä kyetty estämään terrori-iskuja, kuten kolme vuotta sitten luvattiin. Arvovaltainen Nezavisimaja gazeta ehdottikin jo ennen rynnäkköä, että Venäjä ottaisi mallia Ranskasta, joka 40 vuotta sitten salli Algerian itsenäistyä, vaikka Algeriaa oli pidetty jo sukupolvien ajan emämaan osana yhtä kiinteästi kuin Korsikaa ja muita merentakaisia departementteja. Tänä päivänä tuskin kovin moni ranskalainen ratkaisua katuu ja venäläisistäkin saattaisi olla viisaampaa irrottautua Tshetsheniasta ja eristää se Venäjästä. Kaappaus saattaakin antaa presidentti Vladimir Putinille kaivatun tilaisuuden muuttaa politiikkaansa ja ryhtyä neuvotteluihin presidentti Aslan Mashadovin kanssa. Valitettavasti media ei huomannut alusta alkaen uutisoida Mashadovin edustaman Tshetshenian hallituksen ja vastarintaliikkeen kantaa, vaan viittasi ”tshetsheenien verkkosivuihin” tarkoittaessaan islamistien yksityisiä sivuja. Myös Suomea vastaan käymänsä sodan lopulla neuvostojoukot uhrasivat tarpeettomasti miehiä Viipurin suunnalla saadakseen edes yhden näyttävän voiton ennen taipumistaan rauhaan.

Vapautetutkin panttivangit joutuivat eräänlaiseen jatkettuun panttivankeuteen sairaaloissa, joista heitä ei kotiutettu ennen kuin kaasumyrkytyksen oireet olivat hävinneet ja kaappauksen muistot tarkistettu. FSB halusi varmasti tietää, mitä panttivangit olivat huomanneet terroristeista – sen sijaan heitä ei kiinnostanut ottaa itse terroristeja vangiksi. Ilmeisesti viranomaiset olivat myös haluttomia paljastamaan menehtyneiden lopullista määrää, käytetyn kaasun laatua (todennäköisesti Venäjällä ei saisi sellaisia ollakaan allekirjoittamansa kemiallisten aseiden hävittämissopimuksen seurauksena) sekä muita asiaan liittyviä yksityiskohtia, jotka olisivat ristiriidassa virallisten selitysten kanssa. Kaappauksen aikana ja sen jälkeen julkisuuteen päästettiin disinformaatiota mm. siitä, että terroristit olisivat aloittaneet panttivankiensa surmaamisen.

Teatterikaappaus jää epäilemättä jälleen uudeksi mysteeriksi Venäjän värikkääseen historiaan. Täyttä selvyyttä tuskin koskaan saadaan. Mieleen tulee vääjäämättä myös Ranskan historian kuuluisa ”teatterisalaliitto”, jossa 200 vuotta sitten Napoleon Bonaparte selviytyi täpärästi pommi-iskusta ja sai aiheen syyttää poliittisia vastustajiaan. Sittemmin paljastui, että se oli hänen salaisen poliisinsa suunnittelema provokaatio, politiikan näyttämölle siirretty teatterinäytös, joka edisti siirtymistä yksinvaltaan.

Barajev varmasti ei ollut mikään tshetsheenien Scaevola. Mutta oliko Putin venäläisten Scaevola vai Bonaparte? Aikooko hän hyödyntää yleistä hämmennystä poliittisiin avauksiin (nythän kiihkokansallisetkaan piirit eivät pääse moittimaan häntä ”pehmoilusta” terrorismin edessä, eikä kukaan voi uskottavasti väittää, että sotahan on jo voitettu) ja ”kasvoja säästävään” vetäytymiseen Tshetsheniasta – tai päinvastoin demokratian rippeiden nujertamiseen terrorisminvastaisen taistelun nimissä?

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s