Lännen lyhyt historia, osa 4/5

Vahdinvaihto: Winston Churchill 1945-1955

Vaikka neuvostojohto oli jo toisen maailmansodan kuluessa tunnustanut Yhdysvallat mahtimaaksi, jonka panos ratkaisi sodan liittoutuneiden hyväksi ja pelasti Neuvostoliiton romahdukselta, julkisuudessa imperialismin perikuvaa edusti Britannia, jonka konservatiivinen pääministeri Winston Churchill (1874-1965) oli varoittanut Yhdysvaltain presidenttiä Euroopan ylle laskeutuneesta ”esiripusta” jo 12.5.1945. Martin Gilbert on elämäkertateoksensa ”Winston S. Churchill” 7. osassa (Bungay 1988) jäljittänyt tämän luonnehdinnan Saksan ulkoministerin Schwerinin kreivi von Krosigkin 2.5. puheeseen (s. 7). Toisin kuin amerikkalaiset, Churchill uskoi jo ennen toisen maailmansodan päättymistä, että edessä olisi kolmaskin maailmansota. Työväenpuolueen voitto parlamenttivaaleissa tuli myös neuvostojohdolle yllätyksenä 26.7.1945.

Oppositiojohtajaksi jääneenä Churchill seurasi huolestuneena Neuvostoliiton pyrkimyksiä Iranin, Turkin ja Kreikan suhteen. Neuvostoliiton olisi pitänyt vetää joukkonsa Iranista 2.3.1946, mutta se suhtautui määräajan umpeutumiseen uhmakkaasti. Kolme päivää myöhemmin Churchill piti Missourissa kuuluisan ”rautaesirippupuheensa”, joka oli useimmille amerikkalaisille pettymys, koska heitä ei haluttanut kuulla huolestuttavia uutisia maailmantilanteesta. Myös britit moittivat Churchillia katkeroituneeksi. Seuraavana päivänä Chicago Sun arvosteli Churchillia brittien ”maailmanherruuden” vaalimisesta. Nationin mukaan Churchillin puhe oli ”myrkkyä”, ja Wall Street Journal vakuutti, ettei Yhdysvallat kaipaa moisia sodanlietsojia liittolaisikseen; The Times kehotti lukijoitaan mieluummin ottamaan oppia kommunismista (s. 203-205). Presidentti Harry Truman (1884-1972), joka oli sentään edeltäjäänsä Rooseveltia epäluuloisempi Neuvostoliiton suhteen, kirjoitti Churchillille 12.3. kannustavan kirjeen, mutta kehotti apulaisulkoministeriään pysymään poissa Churchillin vastaanotolta New Yorkissa (s. 206 & 209-210).

Churchill säilytti uskonsa amerikkalaisiin ja kertoi parlamentissa 5.6.1946, että amerikkalaiset ovat hitaita vihastumaan, mutta ennen pitkää Neuvostoliiton harrastamat nöyryytykset kostautuisivat ja sen jälkeen amerikkalaiset olisivat vaikeasti lepytettävissä. Tätä odotellessa Euroopan olisi yhdistettävä voimansa vapauden puolesta: ”Let Europe arise again in glory, and by her strength and unity ensure the peace of the world.” (s. 241)

Vaikka neuvostolehdet olivat nimitelleet Churchilliä ”sapelinkalistelijaksi” ja ”sodanlietsojaksi” (s. 208-209 & 211), Churchill valtiomiehenä osasi varoa menemästä liian pitkälle. Hän oli 9.6. kiinnostunut ”Aristide Briandin (1862-1932) seuraajan paikasta Pan-European Unionin puheenjohtajana”, mutta Chelwoodin varakreivi Cecilin varoitettua järjestön venäläisvastaisuudesta Churchill pelästyi ja kieltäytyi jäsenyydestä. Hän oli kuitenkin tavannut kreivi Coudenhove-Kalergin jo ennen sotaa ja tapasi hänet uudestaan Genevessä syyskuussa 1946 sekä kotonaan kolme kertaa vuoteen 1950 mennessä. Vuonna 1953 Churchill kirjoitti esipuheen Coudenhove-Kalergin kirjaan ”An Idea Conquers the World”. (s. 242-243)

Eurooppa-harrastuksesta seurasi Churchillin puhe Zürichin yliopistossa 19.9.1946 Euroopan yhdysvaltain puolesta, mitä Coudenhove-Kalergi piti erinomaisena. Churchill toivoi Saksalta ja Ranskalta aloitteellisuutta asiassa. (s. 265-267)

Lokakuussa 1946 Churchill luonnosteli ajatusta Euroopan yhdistämiseksi ”Atlantilta Mustallemerelle”, mutta projekti oli aloitettava lännestä (s. 278-279). Albert Hallissa 18.4.1947 pitämässään puheessa Churchill muistutti, ettei Euroopan yhdistäminen saa aiheuttaa juopaa Britannian ja Yhdysvaltain välille (s. 321).

Churchillin puheilla oli suuri vaikutus valtiomiesten ajatteluun. Eisenhower piti kesällä 1951 Euroopan yhdysvaltain puolesta puheita, joita Churchill ylisti (Ambrose, s. 508-509). Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall (1880-1959) kertoi 12.6.1947 saaneensa Churchillin puheesta Zürichissä ajatuksen talousavusta Euroopan jälleenrakennukseen (Gilbert, s. 337), jota Churchill puolestaan piti 25.3.1949 ”maailmanhistorian käännekohtana” (s. 463).

Milloin ”kylmä sota” alkoi? Joidenkin mielestä sen aloitti Churchillin ”rautaesirippupuhe”, mutta Trumanin epäluuloisuus Neuvostoliiton aikeita kohtaan alkoi näkyä julkisuudessa vasta seuraavan talven jälkeen hänen saatuaan amerikkalaisilta diplomaateilta yhä masentavampia uutisia kommunististen diktatuurien pystyttämisestä puna-armeijan miehittämillä alueilla. Neuvostoliitto vetäytyi lopulta Iranista ja lakkasi vaatimasta Turkilta alueluovutuksia (kuten vielä Potsdamissa), mutta kommunistisissien uhka Kreikan vapaudelle vaati länsimailta sitoutumista demokraattisen hallituksen tukemiseen. Britannia ilmoitti Yhdysvalloille 21.2.1947 luopuvansa Kreikan ja Turkin suojelemisesta 38 päivän kuluessa, mutta Yhdysvallat otti tehtävän itselleen 22.5.1947 alkaen (s. 325-326). Tämä merkitsi Lännen johtajuuden muodollista siirtymistä Britannialta Yhdysvalloille.

Kommunistien propaganda oli kohdistunut välillä Churchilliin yksityishenkilönä, mutta 6.10.1947 perustettiin Kominform (vuonna 1943 lakkautetun Kominternin tilalle) vastustamaan Marshall-apua, joka julistettiin amerikkalaisen imperialismin salakavalaksi yritykseksi sekaantua Euroopan asioihin. Tästä alkaen länsi- ja kehitysmaiden vasemmistoälymystöön syötettiin uutta mielikuvaa, jonka mukaan Wall Street olikin Cityä pahempi kapitalismin pesä ja amerikkalaiset imperialistit brittiläisiä kolonialisteja aggressiivisempia maailmanvalloittajia.

Käsitys Neuvostoliiton vaarallisuudesta ja kolmannen maailmansodan uhasta ei ollut peräisin Valkoisesta talosta, Capitol-kukkulalta, Pentagonista eikä Langleystä. Se oli tarkkanäköisimpien eurooppalaisten tekemä havainto, jonka omaksumisessa amerikkalaisilta kului aikansa. Charles de Gaulle (1890-1970) oli marraskuussa 1946 pitänyt kolmatta maailmansotaa lähes väistämättömänä (s. 286), ja Churchill toivoi vuonna 1948, että se käytäisiin vuoden kuluessa, ennen kuin Neuvostoliitto saisi käyttöönsä ydinaseen. Churchill uskoi, että vain amerikkalaisten atomipommi oli pelastanut Euroopan kolmannelta maailmansodalta niinkin pitkään.

Kommunistien hyökkäys Koreassa 25.6.1950 oli Churchillin mielestä ”käännekohta” Neuvostoliiton maailman vapaudelle muodostamassa uhassa (s. 680), sillä Yhdysvaltain johtaman YK:n asettuminen puolustamaan Etelä-Koreaa osoitti, ettei kommunismin vyöryn sallittu enää jatkua. Työväenpuolueen johtama brittihallitus vitkasteli Korean sotaan lähdössä, ja lehdistö alkoi pian arvostella sodan kestoa, mitä Churchill piti ”vasemmistolaisena amerikkalaisvastaisuutena”. Konservatiivinen puolue voitti parlamenttivaalit 26.10.1951 ja Churchill palasi Britannian johtoon. Vuotta myöhemmin republikaanit voittivat vaalit Atlantin takana ja 5.3.1953 Stalin kuoli. Asiat olivat selvästikin kääntyneet parempaan suuntaan Euroopan ja koko ”Vapaan maailman” kannalta.

Vaikka BBC on Britannian valtiollinen radioyhtiö, se ei ole ollut hallitukselle lojaali. Churchill puhui aiheesta 3.6.1952: ”They prevented me from expressing views which have proved to be right. Their behaviour has been tyrannical. They are honeycombed with Socialists—probably with Communists.” (s. 732)

Eisenhowerin valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli mielipidetutkimusten perusteella odotettavissa, mutta yllätti silti Euroopan tiedotusvälineet. Varsin yllättävältä vaikuttaa, että jopa Churchill suhtautui sota-aikaisen ystävänsä valintaan nihkeästi ja arvosteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan näkymiä. Olivathan he aatetovereita ja samoilla linjoilla suhteessa kommunismin torjumiseen sekä Euroopan yhdentymiseen. Churchill ilmaisi huolensa Eisenhowerin valinnan vaikutuksista Jock Colvillelle: ”I am greatly disturbed. I think this makes war much more probable.” (s. 773). Kun ulkoministeri Dulles esitti 7.5.1953 ”dominoteorian” Indokiinan kohtalosta, Churchill vastasi neljä päivää myöhemmin arvostelemalla parlamentissa Yhdysvaltain Kiinan-politiikkaa liian jyrkäksi (s. 832). Britannia oli Työväenpuolueen hallitessa tunnustanut kommunistien kansantasavallan, eikä Churchillillä ollut poliittisesti varaa peruuttaa tunnustusta.

Churchillin julkiset kannanotot ovat selitettävissä poliittisella tarkoituksenmukaisuudella. Kun Britanniassa oppositio oli kaiken aikaa arvostellut pääministeriään sodanlietsojaksi, Churchillin oli mukava vaihteeksi siirtyä toisenlaiseen rooliin ja todeta, että kommunisminvastaisen taistelun aloite oli Yhdysvalloilla, jonka paineessa Britannialla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin osallistua Korean sotaan tai muihin vaadittaviin yhteisiin ponnistuksiin. Churchill hyödynsi tarjoutunutta tilaisuutta maltilliseen rooliin ehdottamalla huippukokousta Stalinin kanssa. Kun Stalin kuoli, Churchill näki entistäkin suurempaa tarvetta henkilökohtaiseen tapaamiseen. Churchill kävi useasti Eisenhowerin puheilla, ja Eisenhower osoitti aina suurta kunnioitusta pääministeriä kohtaan, mutta neuvostojohdon tapaamisessa ei olisi ollut mieltä Korean sodan yhä jatkuessa. Valitettavasti ajatuksesta tuli 80-vuotiaalle Churchillille pakkomielle, viimeinen yritys palauttaa maailman mieliin sota-ajan huippukokousten suuret hetket. Britannia oli tehnyt oman ydinkokeensa lokakuussa 1952 ja siten hankkinut itselleen muodollisen perusteen esiintyä kahden ”supervallan” seurassa. Churchillin sairaskohtaukset kiirehtivät epätoivoista hanketta, mutta poliittisesti aika ei ollut kypsä.

Churchill oli altis imartelulle ja herkkä pahastumaan. Välit ulkoministeri Dullesiin viilenivät jo heti tammikuussa 1953, kun Churchill koki vanhemman valtiomiehen arvovaltaansa loukatun. Täydellistä välirikkoa ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Churchill kävi toukokuussa 1959 Dullesin sairasvuoteella. Joutuessaan heikentyneen terveytensä takia eroamaan virastaan 5.4.1955 Churchill jätti ministereilleen kaksi ohjetta: ”Man is spirit” ja ”Never be separated from the Americans” (s. 1123).

Linkkejä:
Lännen lyhyt historia, osa 1
Lännen lyhyt historia, osa 2
Lännen lyhyt historia, osa 3
Lännen lyhyt historia, osa 5

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s