Porvarillista polvihousupolitiikkaa

Lipposen toisen hallituksen kulttuuriministeri Kaarina Dromberg sanoi puolueensa johtomiesten kisailuja polvihousupoikien touhuksi. Onkos siinä sitten muka jotakin uutta?

Ensimmäiseen kirjaani Näin tehdään tuhopolitiikkaa siteerasin vuonna 1981 Kimmo Kevätsalon silloin kuuden vuoden takaista kirjoitusta Kansan Uutisissa. Tuolloinen Metallityöväen Liiton vasemman laidan toimitsija haki liittolaisia toimihenkilöistä ja virkamiehistä.

Kevätsalon neuvo oli, että piti ottaa huomioon ”näiden ryhmien horjuvuus, epäjohdonmukaisuus, ajoittainen taantumuksellisuus, siellä täällä esiin putkahtava äkkijyrkkä intoilu ja muut pikkuporvaristolle tyypilliset käyttäytymismuodot”.

Siteeratessani sanoja ne tuntuivat herjalta, mutta ovat liki 30 vuotta julki tulonsa jälkeen osoittautuneet profeetallisiksi. Polvihousut ovat pilkistäneet esiin porvariston hillityn charmin viitan alta.

”Vuorenmaan Erkki, taantumuksen merkki” oli Ben Zyskowiczilta osuva slogan puolueen eduskuntaryhmän kesäkouksessa. Mutta kun puolue oli juuri päättyneen pitkän hallituskauden ajan kuuliaisena apupuolueensa vannonut demarivetoisen tulopolitiikan nimeen, jonka avainhenkilöihin Metallityöväen Liiton puheenjohtaja sattuu kuulumaan, siinä putkahti esiin ennen muuta äkkijyrkkä intoilu, jota ei johdonmukaisuus rasittanut. Sitten seurasikin etupäässä horjuvuutta.

Samat tunnusmerkit liimautuivat kepuun, kun se aloitti muuttumisleikin aitovierien puolueesta cityporvarillisen näköiseksi ja unohti Seppo Kääriäisen mainostaman syväidentiteettinsä. Isot pojat ottivat Jäätteenmäen puuhevoksekseen, jolla karauttaa komeasti vallan ytimiin. Ei haitannut, että monet heistä tiesivät hänet aatemaailmaltaan demariksi jo ennen, kuin Hesarin analyysi vaalikonevastauksista paljasti sen.

Kevätsalo ei maininnut yrittäjiä—ei ilmeisesti elätellyt toiveita heidän suhteensa—mutta hänen kuvaamansa pikkuporvariston käyttäytymispiirteet saavuttavat heidän järjestöpuuhissaan varsinaisen kukkeutensa, viimeksi yritysverouudistuksen yhteydessä. En ole ensi vuonna täyttyvän 40 vuoden kokemukseni puitteissa yrittäjä- ja työnantajajärjestöissä aiemmin nähnyt vastaavaa poliittista juonimista ja sähläystä.

Järjestöä johtaa Niinistön puolueensa ottopojaksi oikeusministerin salkulla ostama Jussi Järventaus. Ja polvihousupojat kaipaavat kaikkein kiihkeimmin isojen poikien leikkeihin tupopöytään. Intoa eivät hillitse yritysveroasiassa koko elinkeinoelämälle vahinkoa aiheuttaneet opetukset. Siellä kun näyttää olevan niin tavattoman hauskaa.

Vasemmalla on kaikki toisin. Demareilla on enemmän kuin avoliitto SAK:n kanssa, ja se on vain tiivistynyt Eero Heinäluoman siirryttyä sieltä SDP:n puoluesihteeriksi. SAK:n vanhaan ja vanhakantaiseen neuvottelukulttuuriin perustuva eteneminen on niin määrätietoista ja johdonmukaista, että polvihousuvertaus porvaripuolueista on kovin kalpea. Porvarillisen politiikan alistettu asema on täysin luonnollinen ja ansaittu.

Kepulaista nöyryytetään aina

Alistaminen toimii tehokkaasti myös henkisellä tasolla. Eräs sen välineistä on vanha hokema, jonka mukaan kepu pettää aina. Tosiasiassa se voisi olla muodossa kepulaista petetään aina, ja nöyryytetään vielä päälle. Aina kun aitovieriltä on joku pääsemässä liian vahvaan asemaan valtakunnan politiikassa, on Kehä kolmosen sisältä löytynyt liittoutuma torjumaan uhkaa.

Siinä demarit ja kokoomus ovat toistuvasti löytäneet toisensa tukenaan valtamedia, viimeisenä lukkona Helsingin Sanomat. Tämän ovat puolueen johtomiehistä kokeneet erityisesti Sukselainen, Karjalainen, Väyrynen, Aho ja viimeksi Jäätteenmäki.

Väyrysen viime hetken kampittajaksi presidentin vaaleissa kelpasi myös MTV, ja Ahon hyvin suunniteltu kampitus STT:n ja Hesarin dopig-uutisilla selvinnee kolmen vuosikymmenen kuluttua. Tilanne oli niin uhkaava, että itse salaneuvos Erkko antoi julkisen tukensa Tarja Haloselle.

Virolainen näyttää poikkeukselta, mutta ei tosiasiassa ole sitä, sillä hän nöyrtyi kiltiksi aisapariksi Sorsalle, kun molemmille riitti rahaa omille jaettavaksi. Nöyryytys tuli vasta EU-jäsenyysneuvotteluissa—kuten on hiljan tullut ilmi—kun Koivisto pakotti kepun omat miehet Ahon ja ulkoministeri Heikki Haaviston allekirjoittamaan sopimuksen, joka ei enää taannutkaan vanhojen rahavirtojen jatkumista.

Ainoa todellinen poikkeus on Kekkonen, johon liittouma kohdisti hurjimmat hyökkäyksensä. Mutta hänen ylivertaista voimaansa osoittaa, että nekään eivät riittäneet. Häntä pystyi nöyryyttämään vain Koivisto Kekkosen voimien jo ehdyttyä.

Kekkonen ei yhteistyössään demarien kanssa koskaan Jäätteenmäen tavoin istahtanut näiden polvelle, mistä tämä putosi tyhjän päälle, kun polvi vetäistiin pois. Jäljelle jäi hallitus Jäätteenmäen virityksin mutta demarien nuotein. Vanhanen saa johtaa sitä niin kauan, kuin muistaa noudattaa oppiaan, että demareita ei saa haastaa. Hänen vuoronsa tulee, jos hän unohtaa sen. EU-sooloilusta tuli ensimmäinen varoitus.

Kotoisten menshevikkien kanssa harjoittelemiaan taitoja Kekkonen sovelsi myös itäisiin bolshevikkeihin. Tosin käsitykset erovat suuresti siitä, istahtiko hän näiden polvelle vai ei. Ajoittain näytti siltäkin, kuin Kekkoselle kilvan rotuhevosia lahjoitelleet bolshevikkijohtajat olisivat istahtaneet hänen polvelleen.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s