Juha Siltalan työelämän valheilla on lyhyet jäljet

Juha Siltala on kirjallaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia toistanut vakiojeremiadinsa siitä, miten kapitalismi on tehnyt työpaikoista kauheita. Seuraavassa osoitetaan, että ensinnäkin työelämä on parantunut monilta osin ja toisaalta huonontumiset – kuten työttömyyden lisääntyminen ja sen luoma pakkokilpailu, epävarmuus ja vaihtoehdottomuus – johtuvat sääntelytaloudesta eivätkä kapitalismista. Sääntelysuojelu aiheuttaa toisaalle pahempiaongelmia; työmarkkinoiden vapauttamisen luoma täystyöllisyys olisi paras suojelija.

Miksi meillä on työnantajan markkinat?

Siltalan ohittaa työelämän huonontumisen syyn: minimipalkat on säännelty yläkanttiin, minkä seurauksena on luotu työttömyys ja työnantajan markkinat, joilla monien työntekijöiden on pakko suostua mihin tahansa saadakseen pitää työnsä. Päättäjät vain eivät tunnu ymmärtävän kysynnän ja tarjonnan lakia.

Jos vuokrat säänneltäisiin alakanttiin, jokaisesta asunnosta tapeltaisiin verisesti, maksettaisiin pimeitä lisävuokria ja moni maksaisi vuokransa osin luonnossa saadakseen asunnon. Itse asiassa juuri näin vielä 90-luvun alussa tehtiinkin.

Jos lainakorot säänneltäisiin alakanttiin, pääomista tulisi pula ja pankinjohtajia kumarreltaisiin ja he olisivat suuria herroja, joilla olisi valta päättää, kenen yritys saa pärjätä ja kuka saa ostaa ison asunnon. Itse asiassa juuri näin vielä 80-luvulla olikin.

Jos työnantaja ja työntekijä saisivat keskenään sopia palkoista, kenenkään ei tarvitsisi olla vastoin tahtoaan työttömänä kuin korkeintaan tilapäisesti ja työttömyysprosentti olisi yhden luokkaa. Itse asiassa juuri näin vielä 50-luvulla olikin eikä siitä kovin kaukana olla vieläkään anglosaksisissa maissa.

Asia vain on kerta kaikkiaan niin, että markkinat kohdentavat resurssit parhaalla mahdollisella tavalla, oli sitten kyse työstä, asunnoista, pääomista tai lähes mistä tahansa muusta, ja näiden sääntely luo pulaa, jonoja, työttömyyttä, tehottomuutta, köyhyyttä, valinnanvaran kapeutumista ja vaihtoehdottomuutta. Jos köyhiä halutaan auttaa, on parempi antaa heille rahaa kuin säännellä heidän menoeriensä tai työnsä hintoja. Se tulee kaikille halvemmaksi, emmekä ”solidaarisen palkkapolitiikan” tai ”hyperkapitalismilta suojelun” nimissä samalla työnnä viidennestä työvoimastamme työttömyyteen.

Poliitikot vain eivät saa siitä yhtä paljon suosiota kuin puuttumalla suoraan ihmisten jokapäiväiseen elämään ja valinnanvapauteen.

Siltalan kultainen 70-luku

Siltala ihannoi 70- ja 80-lukujen työelämää. Jos minimipalkat olisivat tuolloisella tasolla, niin työnantajat jonottaisivat työttömien ovilla nöyrästi tiedustellen, kenet heistä työtön suvaitsee valita. Niillä palkoilla työnantajien kannattaisi kuntouttaa alkoholistejakin – itse asiassa tuolloisilla palkoilla usein pidettiinkin alkoholisteja töissä. Jos minimipalkoista luovuttaisiin, jopa vammaisia ja huonoimmin työkykyisiä kannattaisi palkata – siis myös niitä ikääntyneitä työttömyyden rappeuttamia henkilöitä, joiden työllistymistä nyt pidetään mahdottomana ja jotka demarit siksi haluaisivat piilottaa tilastoista työttömyyseläkkeelle. Nykyinen työttömyys ja kireä kilpailu oikeudesta olla töissä ovat siis poliitikkojen ja ay-liikkeen valinta, joka puhtaassa kapitalismissa onneksi ei olisi mahdollinen.

Kapitalismissa kilpaillaan lähinnä itsensä kanssa siitä, miten korkeaa palkkaa tai haastavia tehtäviä kykenee hankkimaan – siis ne kilpailevat, jotka haluavat, ja muut tyytyvät vaatimattomampaan. Darwinistinen kilpailu rajoittuu kapitalismissa yrityksiin: huonosti asiakkaita palvelevat kuihtuvat aina pois parempien tieltä. Vapaan markkinatalouden parhaita ideoita onkin, että työntekijä voi aina tyytyä keveämpään työhön. Kukaan – sen paremmin työnantajat kuin ay-liike – ei voi sopia vapaassa markkinataloudessa työntekijän puolesta hänelle tuottavuusvaadetta eikä työajan pituutta.

”Työntekijän on trimmattava itsensä moniosaajaksi ja syötävä toiset tai joutuu itse äänestetyksi ulos heikoimpana lenkkinä. Loppuun uupuminen, stressitaudit, mielenterveysongelmat – – kertovat, että hyperkilpailu ei voi olla kestävä ratkaisu”

Näin kuvitellessaan Siltala ei ymmärrä, että yritysten kilpailu aiheuttaa työntekijöiden kilpailua vain jos työehtojen ei anneta joustaa. Sosialistiset maat ovat esimerkki siitä, mitä tapahtuu ilman yritysten kilpailua. Suomi on esimerkki siitä, miten yritysten kilpailu muuttuu työntekijöiden pakkokilpailuksi, kun minimityöehdot säännellään (yleissitovin työehtosopimuksin). Jos tämä pakko poistettaisiin, kukin voisi itse valita työnsä ja tahtinsa. Kunhan on vähänkään hyödyksi jossain, voi pyytää sitä hyötyä vastaavaa palkkaa, ja jonkun kannattaa työllistää.

70- ja 80-luvuilla meillä oli vielä paljon apulaisia ym. tehtäviä, joihin saattoi mennä ilman alan osaamista oppiakseen parempipalkkaisiin tehtäviin. Sittemmin sellaiset vaihtoehdot on hinnoiteltu pois ”solidaarisuuden” nimissä. Se ei tarkoita kenenkään auttamista vaan vain sitä, että moni joutuu tyytymään vanhaan alaansa tai työpaikkaansa tai työttömyyteen sen sijaan, että saisi valita halutessaan huonopalkkaisemman alun uudelle uralle tai mukavamman pomon alaisuuteen. Onkin järkyttävä tragedia, että niin moni suomalainen on nyt ”sosiaalisen suojelun” vuoksi jumittunut huonoon työpaikkaan ilman toivoa paremmasta.

Ei ole oikein, että demarit saavat käskeä työttömiä: ”tuo palkka on liian alhainen, et saa ottaa tuota työtä vastaan eikä sitä edes saa tarjota sinulle”. Tuollaiset päätökset omasta elämästään jokaisen on saatava tehdä itse; muut saakoot vain neuvoa.

”Kapitalistit ovat liian lyhytnäköisiä voitontavoittelijoita”

Näin syyttää Siltala. Nelisen vuotta sitten hänen hengenheimolaisensa syyttivät kapitalisteja liiasta kaukonäköisyydestä, siis siitä, että osakkeiden hintoihin leivottiin ”epävarmoja tulevaisuudenodotuksia”. Ei voi olla yhtaikaa molempia. Tämä osoittaa joko vasemmiston epä-älyllisyyden tai sitten heidän täydellisen ymmärtämättömyytensä taloustieteestä tai edes logiikan perusteista, luultavimmin molemmat – tämäkö muka on akateemista tutkimusta? Tuskin, kun Siltala näkyy siteeraavan mieluummin taloushumpuukimaakareita tyyliin Korten, Rifkin, Klein, Ojapelto (jotka eivät todellakaan ole taloustieteilijöitä tai minkään muunkaan sortin tieteilijöitä) kuin taloustieteilijöitä, ja tieteilijätkin hän valitsee valtavirran ulkopuolelta. Samalla tavalla saisi osoitettua tupakankin vaarattomaksi.

Siltala ei myöskään itse ole taloustieteilijä vaan talouden maallikko, vieläpä melko ymmärtämätön sellainen, vaikka häntä jatkuvasti taloudesta haastatellaankin ”asiantuntijana”. Erityisesti hänen kykynsä ymmärtää syy-seuraussuhteita, etenkin epäsuoria, on lähes olematon.

Se, että kapitalistit maksimoivat omaisuutensa tuoton, on ihmiskunnan etu. Sehän vain tarkoittaa, että he sijoittavat omaisuutensa sinne, missä se tuottaa eniten uutta vaurautta. Jos tämä tapahtuu kehitysmaassa eikä Suomessa, niin tällöin myös globaalit tuloerot pienenevät, kun pääoma on nostamassa kehitysmaiden työntekijöiden tuottavuutta ja sen myötä palkkaa ja osaamista. Ylikansalliset pääomanliikkeet siis tekevät kapitalisteista entistä siunauksellisempia ihmiskunnalle. Kortenin päinvastainen väite johtuu hänen nationalistisesta katsannostaan, jossa ei muunmaalaisille arvoa anneta – ja on muuten sellaisenakin tosiasioiden vastainen.

Onko työelämä huonontunut?

Itse asiassa työelämä on kehittynyt työllisille keskimäärin miellyttävämmäksi kuin mitä se oli niinä 70- ja 80-luvun vuosina, joita Siltala muistelee kultaisina. Tämä johtuu siitä, että raskaat työt vaihtuvat koneavusteisiksi tai jopa toimistotöiksi, sekä siitä, että työntekijöiden tuottavuus kasvaa jatkuvasti, joten työnantajan kannattaa investoida entistä enemmän hyviin työoloihin.

Ylempänä kuvatuista syistä on kuitenkin myös joissain tapauksissa tapahtunut ikävällä tavalla työtahdin liiallista kiristymistä ja vaikeammin säänneltävien työehtojen järjetöntä huononemista sekä on luotu työnantajan markkinat, jossa tämä pääsee joskus painostamaan ikävästi. Lisäksi työttömyys on päästetty moraalittoman korkeaksi. Siltalan antama kuva työelämästä on kuitenkin epätieteellinen ja pahasti harhaanjohtava.

Siltala ei ole yrittänytkään tutkia tieteellisesti, miten työelämä on muuttunut, vaan on poiminut joitain lehtileikkeitä ja muita täysin epäedustavia anekdootteja. Lisäksi nämä ovat yleensä tarkistamattomia ja epäluotettavia, verrattavissa siihen, että kuulisi eroavioliitosta tai huoltajuusriidasta vain toisen osapuolen version tapahtuneesta – toisen osapuolen versiota ei edes tunnistaisi samasta liitosta kertovaksi. Yllä mainittu ”suojelun” aiheuttama tragedia – huono työpaikka/työilmapiiri, ei-vapaaehtoinen määräaikaisuus, epävarmuus, turvattomuus ym. vailla mahdollisuutta valita toisin – on silti monelle arkipäivää, mutta sääntelyn, ei kapitalismin vuoksi.

Miksi ennen työllisyys oli parempi?

On totta, että runsaskaan sääntely ei kenties ollut yhtä haitallista silloin kun elimme lähinnä teollisuusyhteiskunnassa, eri ihmisten tuottavuus samassa työssä oli suunnilleen sama, kun kiinniottajan edun ym. vuoksi talouskasvumme oli nopeampaa jne. Väärin se sanelupolitiikka oli silloinkin, ja nyt jälkiteollisessa yhteiskunnassa se on paitsi väärin myös erittäin turmiollista. Tämä näkyi jo siinä, kun taloutemme ei voinut 90-luvun alussa sopeutua äkillisiin shokkeihin (Neuvostoliiton romahdus ym.) palkka- ja hintatason sopeutumisella ja sen kannustamina nopeina siirtyminä aloilta ja tuotteilta tuottavammille vaan korkealla työttömyydellä ja tehottomuudella. Tämä näkyy siinä, että työttömyys on korkea vielä monen nopean kasvun vuoden jälkeen ja että ”kasvu ei enää työllistä” (niin paljon kuin ennen).

Oleellista on myös se, että ”kultaisena aikana” palkkaerot olivat suurempia ja efektiivistä palkkasääntelyä oli vähemmän kuin nyt ja sekin vähä usein kumottiin devalvoimalla palkat mataliksi aina kun ay-liike korotti niitä työllisyyttä liikaa uhkaaviksi. Ay-pomotkin ymmärsi näytelmän juonen mutta jatkoivat teatteria ylläpitääkseen valtaansa. Kun euroaikana tämä teatteri muuttui mahdottomaksi, he ovat pudottaneet palkankorotusvaatimukset murto-osaan mutteivät vieläkään suostu vapaaseen palkanmääritykseen, mistä korkea työttömyysprosenttimme on todisteena.

Lisäksi akateemisen työvoiman tarjonta oli tuolloin vähäisempää, joten tuo kansanosa ei paljonkaan kärsinyt työttömyydestä. Vastaavasti työttömyydessä on itseään vahvistavia piirteitä.

Miten työolot ovat oikeasti muuttuneet?

Tilastokeskuksen muutaman vuoden välein tekemissä haastattelututkimuksissa on sen sijaan otettu tieteellisen metodin mukaisesti riittävän suuri, edustava otos työntekijöistä. (Raportti Uhkia ja mahdollisuuksia, Anna-Maija Lehto & Hanna Sutela)

Talouselämän Pekka Seppänen teki raportista mm. seuraavia huomioita (TE 35/2004, s. 98):
”- – työ on suomalaisten mielestä vähemmän yksitoikkoista kuin ennen. Yhä useampi pitää työtään tärkeänä ja merkittävänä. Työpaikoilla on yhä enemmän etenemis- ja kehittymismahdollisuuksia.”
”Entistä useampi voi vaikuttaa paljon tai melko paljon siihen, mitä työtehtäviin kuuluu, missä järjestyksessä työnsä tekee, keiden kanssa työskentelee ja miten työtehtävät jaetaan työtovereiden kesken.”
”Yli puolet suomalaisista palkansaajista kokee yhä, että voi vaikuttaa työtahtiinsa paljon tai melko paljon.”
”Yhä useampi voi vaikuttaa työhöntulo- ja kotiinlähtöaikoihinsa. Kiire haittaa vähemmän kuin kuusi vuotta sitten, kun edellinen työolotutkimus tehtiin.”

Viimeksi mainittu kertonee siitä, että 6 vuoden ajan palkkoja on korotettu vähemmän kuin työn tuottavuus on noussut. Sitä edellisten 10 vuoden aikana korotukset olivat työn rajatuottavuuden kasvua suuremmat, joten olisi odotettua, että tuolloin kiirehaitat olisivat lisääntyneet. Palkathan nousivat monta prosenttia joka vuosi jopa pahimpina lamavuosina, jopa reaalisesti.

”Peräti viidennes suomalaisista ei koskaan ole työssään joutunut tilanteisiin, jotka herättävät kielteisiä tunteita, kuten vihaa ja suuttumusta.”
Kukahan voisi sanoa samaa koulusta, vaikka siellä ollaan vain 9 vuotta?

”Vuonna 1977 kuumuudesta kärsi 21 % työssäkäyvistä, viime vuonna jo 40 %. Kylmyydestä kärsivien osuus on kasvanut 29 %:sta 37 %:iin. Tärinä on sentään säilynyt ennallaan.”

Todellisuudessahan noissa suhteissa olosuhteet ovat parantuneet dramaattisesti. Tämä todistaa, että se, mikä on lisääntynyt, on ruikuttamisherkkyys. Siksi jokainen parantunut tai ennallaan pysynyt mittari kertoo suuresta olosuhteiden todellisesta paranemisesta.

Lisäksi vuonna 1977, Elviksen ja Urkin aikana, pölystä, melusta, savusta, kaasuista, höyryistä, toistuvista, yksipuolisista liikkeistä, työympäristön likaisuudesta, vaikeista työasennoista ja fyysisistä haitoista kustakin tunsi kärsivänsä harvempi työssäkävijä kuin nykyään, vaikka teollisuustyöpaikkojen osuus työpaikoista oli tuolloin kaksinkertainen nykyiseen verrattuna.

Tuponeuvotteluihinkin löytyi ohjeita: Suomalaisten viihtymistä työpaikoilla lisää ”eniten työn itsenäisyys. Edes työn mielenkiintoisuus ei ole ihan niin tärkeää. Vähiten työssä viihtymistä lisäävät työn kiireettömyys ja palkka.”

Mitäs jos alennettaisiin palkkoja ja annettaisiin työntekijöille enemmän valtaa päättää työstään?

On varmasti monta prosenttia työntekijöistä, joille kiire tai työpaikan epävarmuus on hyvin iso ongelma. Heitä ja työttömiä auttaisi kaikkein eniten työllisyyden parantaminen laskemalla minimipalkkoja ja muita työllistämisen esteitä (esim. irtisanomissuojaa). Samalla voisi keventää matalapalkkaisten verotusta ja vähentää muutakin sääntelyä, niin heidän tuottavuutensa ja työnsä kysyntä nousisivat ja toimeentulonsa paranisi, tietysti eniten niiden, jotka ovat nyt työttömiä. Palkanalennusten vastustajat ovat solidaarisempia pysyvän työpaikan saaneelle keskiluokalle kuin huono-osaisimmille. Jopa Palkansaajien tutkimuslaitos myönsi tämän tuoreessa raportissaan Etlan kanssa. Milloin Siltala? Työttömyys ja työnantajien markkinat ovat poliitikkojen ja ay-liikkeen sääntelytalouden, ei kapitalismin luomus.

Linkkejä:
VS: Minimipalkkojen turmiollisuus ja USA:n working poor

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s