80-luvun feminismin ja rauhanliikkeen aktivistit kummastelevat, miten feministiliikkeen kaapanneet sosialistit esiintyvät rinnallaan sellaiset sovinisti-islamistit, joiden rinnalla länsimaiden sovinistit näyttävät feministien rauhanliikkeeltä.

Enää ei uskalleta sanoa mielipidettään rasismileiman pelossa vaan korostetaan ”kulttuurirelativismia”, muslimien oikeutta pakottaa toiset muslimit sukupuoli- ja muuhun sortoon ”paikallisten perinteiden mukaisesti”, tai vähintäänkin vaietaan aiheesta. Sarah Baxter myös muistelee, miten he tuolloin hän itsekin joutui kehittelemään itselleen tekosyyn toisensa jälkeen sille, miksi yksipuolisesti haukkua vain Yhdysvaltoja. Hänen artikkelinsa Wimmin at War ilmestyi Sunday Timesissa 13.8.06.

Nämä muka rauhantahtoiset feministit veljeilevät niiden islamistiterroristien kanssa, jotka haluavat kivittää musliminaisia kuoliaiksi, tappaa siviilejä, heittää happoa huivittomien naisten kasvoille ja vangita toisinajattelijat.

Radikaalifeministi Andrea Dworkinin viimevuotista kuolemaa ei juuri noteerattu, koska hän ei suhtautunut ”neutraalisti” jihadistiin, joka haluaa orjuuttaa ja kiduttaa naisia. Se, että häntä lopussa kutsuttiin konservatiiviksi, kertoo paljon siitä vasemmistosta, johon hän ennen kuului. Hieman samantapaisen syrjinnän kohteiksi ovat joutuneet mm. Julie Burchill, Melanie Phillips, Oriana Fallaci, Irshad Manji, Taslima Nasreen ja Ayaan Hirsi Ali.

Nykyisten ”feministien” maalitauluna eivät ole kammottavimman sovinistiset maat vaan sananvapauden ja suhteellisen sukupuolisen tasa-arvon maat. Campaign for Nuclear Disarmament –puheenjohtajakin on uskovinaan Iranin vakuuttelut sikäläisten ydinaseiden rauhanomaisuudesta, vaikka paraateissa ohjuksissa lukee “Tel Aviv”.

Baxter myöntää aidon feminismin kadonneen muttei jaa näkemystä sen lopullisesta kuolemasta.

Linkkejä:
ST: Wimmin at War
VS: Ruotsin feministipuolue hajoaa käsiin – Ayn Randin vauhdittamana (16.10.05)