Tekijänoikeusrikkomusten korvauksista

Nykyään tekijänoikeusrikkomuksiin liittyvissä oikeudenkäynneissä ylivoimaisesti pahin seuraamus on korvaus aiheutetusta haitasta, samalla kun sakot toiminnasta ovat yleensä hyvin rajallisia. Näin ainakin useimpien ns. tavallisten ihmisten kohdalla, kun he eivät kuitenkaan harrasta teollistettua, laajamittaista, ansaintatarkoituksessa tehtyä rikollisuutta.

Jostain syystä kymmenien tai satojentuhansien eurojen korvaussummat kuitenkin tuntuvat tavallisen ihmisen oikeustajuun nähden täysin suhteettomilta. Näin vielä senkin jälkeen, kun on lukenut hieman lakia, ja ymmärtänyt ne pikku vivahteet jotka lainkäyttöön liittyvät, ja on tajunnut, että todellinen aiheutettu haitta tosiaan pitää nykylainsäädännön mukaan korvata kokonaisuudessaan. Tulee siis mieleen, että intuition ja oikeuskäytännön välillä on jokin ero.

Kun itse olen miettinyt asiaa, mieleen tulee useampikin seikka jotka johtavat korvausten inflaatioon. Ensinkin, korvaukset usein lasketaan kahteen kertaan. Sikäli kuin sekä lataaja että tarjoaja saataisiin kiinni, molemmilta helposti veloitettaisiin teoksen koko hinta, vaikka todellisuudessa on syntynyt vain yksi uusi kopio joka olisi voinut vähentää teoksen myyntiä.

Toisekseen, levittämisen korvaussummat usein asetetaan keskimääräisten latausten perusteella, ei todella tapahtuneiden. Jo se että tarjoaa kopion saataville katsotaan häviöksi, riippumatta siitä kuinka moni itse asiassa on ladannut teoksen. Tätä kautta levityksen korvaussummat kasvavat helposti monikymmenkertaisiksi suhteessa sellaiseen todenmukaiseen laskuun, jossa veloitettaisiin vain syntyneistä kopioista.

Yksi erityinen tapaus jossa lasku esimerkiksi BitTorrentin kanssa menee pieleen on se, jossa teosta on ladattu ja se Torrentin arkkitehtuurin mukaisesti on myös välttämättä tarjottu osin eteenpäin, mutta jossa kokonaistietomäärä joka on edelleenladattu on vähemmän kuin koko teos. Tässä tapauksessa on syntynyt jotakin väliltä 0-1 uutta kopiota, ns. ”ration” osoittamassa määrin, ei suinkaan yhtä uutta kokonaista kopiota vaikka nimike sinänsä olikin tarjolla.

Kolmanneksi, edellisiä kohtia tai jopa niitä tiukempaa seuraamuskäytäntöä perustellaan usein sillä että kaikkia tekijöitä ei saada kiinni. Mutta tämähän taas on peruste jota voidaan soveltaa ainoastaan rangaistuksen, eli sakon tai vankeuden, ei korvausten kohdalla. Nimenomaan rangaistushan on tarkoitettu tuottamaan yleisestävyyttä yli täysin korvatun rikosvahingon, ja siksi se on suhteutettu enemmänkin maksukyvyn kuin vahingon mukaan.

Sakon määräytymismekanismi onkin siten tarkoituksellisesti paljon järkevämpi tähän tarkoitukseen, kuin haittaan sitoutettu prosentuaalinen lisäkorvaus, kun yksittäisen tekijän kohdalla estovaikutus riippuu enemmän tuloista kuin aiheutetusta haitasta kokonaisuutena, ja toisaalta tekijän mahdollisuus ylipäänsä tulevaisuudessa toimia tuottavasti heikentyy mikäli ylisuuria korvauksia määrätään.

Edelleen ero korvauskyvyn ja aiheutettujen vahinkojen välillä toimii myös takaisinsyöttönä sille, mitkä rikokset ylipäänsä ovat hallitsemisen arvoisia, mihin mittaan, millä yhteiskunnallisilla kustannuksilla, ja eritoten millä vaihtoehtokustannuksilla kun usein oikeuksia voidaan jakaa, valvoa ja hallita hyvin monella eri tavalla.

Neljänneksi, korvausten tosiaan pitäisi nykylainsäädännönkin mukaan olla sellaisia, että ne heijastavat aiheutettua haittaa. Ei yhden eturyhmän arvailuja siitä. Tässä taloustiede esimerkiksi varmuudella kertoo, että jos kopion hinta on alempi kuin kaupasta ostetun levyn, varaushinta kopiolle oli alempi kuin levylle, ja siksi aiheutettu haittakin välttämättä on alempi. Luultavasti paljonkin alempi; tämä olisi vertailevan tutkimuksen paikka, ei levyteollisuuden yksipuolisten väitteiden: pitäisi tutkia kuinka alas originaalin hinnan pitäisi keskivertotapauksessa pudota ennen kuin se tulee kilpailukykyiseksi kopion kanssa, ja johtaa tästä suhdeluku jolla oikeasti tuotettuja kopioita korvauskäytännössä deflatoidaan.

Viimein, ja kaikkein idealistisimmin, myös kopioiden hyödyt tulisi ottaa huomioon, joko täysin riippumatta siitä kehen ne kohdistuvat, tai sitten deflatoituna jollakin arvolla joka riippuu kopiomahdollisuuden vähentämästä kannustimesta tuottaa, tai sitten kenties jopa jonkin ulkosyntyisen kriteerin mukaan joka jakaa taloudellisen ylijäämän kopioista ”reilusti” tuottajan ja kopioijan välillä. Tosiasiahan on, että vaikka tekijänoikeus olisi täysin pitävä, osa luomisen hyödystä menisi kuitenkin aina kuluttajalle — muutenhan kuluttaja ei ostaisi tuotetta — ja siitä eteenpäin nimenomaan kopioitavien, eli siis kopioinnin kautta huomattavaa lisäarvoa keräävien tuotteiden ylijäämän jakamiseen liittyy aito arvoratkaisu. Tämä lisäarvo voi olla todella massiivinen, ja taloustiede vihjaa, että optimissaan se pitäisi maksimoida kopioimalla aika paljon, sekä rajoittamalla sen takia tekijän monopolivaltaa tuotteeseensa.

Jää sitten kysymykseksi, miten tämä maksimoitu lisäarvo vielä jaettaisiin oikein.

Joka tapauksessa, on näppituntumalta todennäköistä, että tyypillinen BitTorrent-käyttäjä, joka tuottaa lataamastaan elokuvasta ehkä 2-3 kopiota in toto, ei luultavasti ansaitsisi nykylainkaan vallitessa sitä oikeinsovellettaessa kuin korkeintaan 0.5-1:n teoksen myyntihinnan suuruisen korvauksen. Sakko sitten erikseen, omien periaatteidensa mukaan.

2 kommenttia artikkeliin ”Tekijänoikeusrikkomusten korvauksista

  1. Sampo ja minä pitänemme nykyistä tekijänoikeussuojan tasoa arveluttavana, mutta oletan alla, kuten Sampokin ilmeisesti teki, että nykyistä tekijänoikeussuojaa pidetään lainsäädännössä oikeutettuna.

    Jos kopiointirikokset tekevät tekijälle E euron haitan, joka 5. kopioija saadaan kiinni, ja lainsäädännössä vahingonkorvaukseksi määritellään viiden kopion haitat kopiota kohden, minusta se ei ole ylimitoitettua. Sampo ilmeisesti ehdotti, että 4/5 tästä tulisi mennä valtiolle eikä tekijälle. Olen eri mieltä: minusta on oikeudenmukaisempaa, että rikollisten sanktiolla ensin katetaan uhrin haitat mahdollisesti valtion oikeuskuluja lukuunottamatta.

    Lisäksi tällöin kannustimet ovat terveemmät: tekijöiden kannattaa tehdä kyseiset teokset, kun kerran niiden kysynnän tuottama tulo ylittää niiden tekokustannuksen.

    Siitä olen samaa mieltä, että kopion haitaksi ei tule laskea uuden hintaa kaupassa kertomatta sitä ykköstä paljon pienemmällä kertoimella, joka kertaa, mikä osa kopioiduista tuotteista olisi ostettu, mikäli piraattimahdollisuutta ei olisi. Se on kai kovin pieni osa.

    Tykkää

    • Ihan ensin, yksityisesti toki olen niin häijy sananvapausaktivisti, että pidän kaikkea tiedonsiirtoon liittyvää rajoittavaa lakia sekä moraalia pahana asiana. Kautta linjan, ja täysin poikkeuksetta. Vaan tuo on sitten minua, ei sitä mitä esim. tämä lehti tukee. Siksi kirjoitan Vapaasanaan huomattavasti vähemmän rajusti IP-aiheessa kuin itse asiassa ajattelenkaan.

      Itse aiheesta, se että tehokas perittävä rikoksentekijältä aina on käänteisesti suhteessa kiinnijäämistodennäköisyyteen pohjautuu oletukseen yksilön täydellisestä rationaalisuudesta, riskineutraalisuudesta, sekä välillisesti myös täydellisen tehokkaista ympäröivistä markkinoista. Yksikään noista oletuksista ei ole totta käytännön yhteiskunnassa — jos olisivat, lakia ei edes tarvittaisi, kun olisimme jo esim. David Gauthierin kuvaamalla moraalisesti neutraalilla alueella. Talousmatikan puolelta voitaisiin sanoa, että tuo päättely pätee ainoastaan pieniin muutoksiin (”rajalla”) suhteessa kaikkiin toimijoihin — ja että pelotevaikutukset ynnä muut lailliset sanktiot sitten lähes määritelmän mukaan *eivät* ole tuota.

      Todellisuudessa määrätyt korvaukset ovat suuria suhteessa tuloihin, ja vaikuttavat hyvin epälineaarisesti pelotteeseen. Perimishankaluuksien tähden jopa lopulliseen korvaukseen, vaikkei perimiskustannuksia edes otettaisi huomioon vielä. On aika helppo jopa nähdä, että määrätyn korvauksen taso nykyisin perimiskäytännöin johtaa takaisintaittuvaan toimitetun kokonaiskorvauksen määrään: viime kädessä varsin moni ylisuuren korvausvelan ja kovempien perimistoimien kanssa tappeleva jopa tappaa itsensä epätoivosta, mistä viimeistään seuraa kyvyttömyys korvata lisää. Tuo siis vain ääriesimerkkinä siitä ”velallisen Laffer-käyrästä, joka taipuu alaspäin”.

      Vaikutus pelotteeseen ja lopulliseen korvauskykyyn myös käyttäytyvät eri tavalla, koska ensimmäinen on yhteisöllinen ja toinen on yksityinen tekijä. Senkin takia on järkevää karkeaasti jakaa ne erikseen, eli sakkoon joka määräytyy pelotetekijöistä, ja toisaalta korvaukseen joka määräytyy aiheutetusta haitasta.

      En sanonut että kummankaan osan pitäisi määräytyä nykyperustein. Tai että sakon tulisi mennä valtiolle. Tai että kummankaan pitäisi kokonaisuudessaan mennä mihinkään.

      Itse katson tällä hetkellä, että paras järjestely olisi rahastoida kaikki tehokas korvaus- ja sakkoraha, jaettavaksi niiden rikosuhrien korvauksiin joiden kohdalla tekijöitä ei saatu kiinni. Vaikken ole ihan varma siitä miten suhde sakon ja korvauksen välillä optimaalisesti määräytyy — mun perustein ei ole tehty tutkimusta vielä ainakaan. Sen jälkeen valtion ei tulisi ottaa kaikkea mistään osasta tuota rahaa, vaan vain verottaa sitä kohtuullisesti, suhteessa lain valvonnan kustannuksiin. Voidaan jopa miettiä sitä mahdollisuutta, että se oikeampi verotuskohde tuossa olisi nimenomaan korvaus, koska oikeudenmukainen korvaus paremmin seuraa valtion turvaamaa intressiä kuin sakko; sakkohan määräytyy aivan täysin eri perustein, kun mainitsemani epälineaarisuudet otetaan huomioon.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s