Kesällä 1989 ilmestyi The National Interest -aikakausilehdessä amerikkalaisen tutkijan Francis Fukuyaman artikkeli ”The End of History”. Siinä kirjoittaja esittää, että maailmanhistoria on tulossa kehityksensä viimeiseen vaiheeseen, jonka vallitsevia arvoja ovat taloudellinen ja poliittinen liberalismi. Kylmän sodan päättyminen ja länsimaisen liberalismin leviäminen suureen osaan maailmaa ovat hänen mukaansa merkkejä siitä, että maailmanhistoriassa on meneillään hyvin perustavaa laatua oleva muutos. Kirjoittaja esittää optimistisella innokkuudella käsityksensä, jonka mukaan tämän kehityksen tuloksena päädytään ”historian loppuun”—aikaan, jolloin vihdoin on päästy eroon suuren kokoluokan sotilaallisista konflikteista; aikaan, jolloin ei ole tarvetta kenraaleille eikä valtiomiehille ja jäljellä oleva toiminta on pääasiassa taloudellista.

Fukuyama käsittelee artikkelissaan hegeliläistä käsitystä historiallisesta kehityksestä. Marxilaisittain tulkittuna tämä kehitys tarkoitti työväenluokan ja sen aatteiden kamppailua, joka lopulta johtaisi kommunistiseen utopiaan, tietynlaiseen historian päätepisteeseen. Tämä oli Marxin mukaan ainoa mahdollinen tapa ratkaista luokkaristiriidat. Näyttäisi kuitenkin siltä, että toisin kävi: hegeliläinen, ideologioiden vastakkainasettelun seurauksena tapahtuva kehitys näyttää kyllä olevan totta, mutta ironisesti voittaja ei olekaan Marxin ennustuksen mukainen. Hyvin kaukana siitä. Fukuyaman sanoin, ”liberalismi otti yhteen ensin itsevaltiuden rippeiden kanssa, sitten bolsevismin ja fasismin kanssa, ja lopulta marxislaisuuden uuden muunnelman kanssa, mikä oli vähällä johtaa ydinsotaan ja täydelliseen tuhoon”.

Pahanilmanlintuja

Francis Fukuyaman esittämä näkemys tulevaisuudesta on ruusuinen, ehkä liiankin. Myös eriäviä mielipiteitä on esitetty. Piruja on maalaillut seinälle muun muassa Harvardin yliopiston tutkija Samuel P. Huntington kesällä 1993 ilmestyneessä Foreign Affairs -lehden artikkelissaan ”The Clash of Civilizations”. Hänen mukaansa tulevaisuuden suuret konfliktit ovat kulttuurien tai ”sivilisaatioiden” välisiä, ennemmin kuin ideologioiden välisiä tai taloudellisista seikoista johtuvia. Huntington väittää hyvin pessimistisessä kirjoituksessaan, että tulevaisuuden rintamalinjat ovat seurausta ”kulttuurien yhteentörmäyksestä”, ja että jos kolmas maailmansota syttyy, se käydään sivilisaatioiden välillä.

Samuel Huntington esittää, että suurin ryhmä, johon yksittäinen ihminen voi samastua on se kulttuuri tai sivilisaatio, johon kyseinen ihminen kuuluu. Huntingtonin mukaan sivilisaatiot eroavat toisistaan hyvin merkittävästi historiansa, kielensä, perinteidensä ja, mikä tärkeintä, uskontonsa osalta. Hänen mukaansa nämä erot ovat vuosisataisen kehityksen tulosta, eivätkä näin ollen helposti poistu. Hän väittää myös, että ”länsimaiset” arvot, kuten individualismi, liberalismi, tasa-arvoisuus, demokratia ja vapaa kaupankäynti eivät useinkaan ole sopusoinnussa islamilaisen, konfutselaisen, japanilaisen, hindulaisen, buddhalaisen tai ortodoksisen kulttuurin arvojen kanssa. Sen sijaan, että kulttuurit yhdistyisivät, onkin Huntingtonin mukaan todennäköistä, että kuhunkin ”pääkulttuuriin” kuuluvat valtiot alkavat lähentyä toisiaan, ottaen etäisyyttä muihin kulttuureihin. Esimerkiksi Itä-Aasian valtiot saattavat lisätä keskinäistä, yhteisen pääkulttuurin sisäistä kanssakäymistä, samalla etääntyen lännestä. Uudeksi itäisen Aasian keskukseksi nousisi Kiina.

Huntingtonin kirjoitus on osittain pelottavan uskottava, etenkin koska se esittää ennustuksen, jonka mukaan seuraava suuri konflikti syntyisi läntisen ja islamilaisen maailman välille. Jos kulttuurien yhteentörmäys assosioituu kuvaan pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista, saattaa kytkös naiviudessaankin olla merkki siitä, että jollakin tietoisuuden tasolla konfliktin kipinät jo kytevät.

Toivoa on

Jos Fukuyaman ennustamaa historian loppua ei olisi näköpiirissä ja Huntington olisi oikeassa väitteissään siitä, että uudet, pohjimmiltaan kulttuurieroista johtuvat konfliktit vain odottavat puhkeamistaan, tarkoittaisi se sitä, että vielä ei olisikaan päästy eroon potentiaalisesti kaikentuhoavan kolmannen maailmansodan uhkasta—päinvastoin. Uhka voisikin kasvaa. On kuitenkin monia seikkoja, jotka tukevat Fukuyaman esittämää, optimistisempaa näkemystä.

Puhtaalla maalaisjärjellä maailmaa seuraten ei voi olla panematta merkille sitä tosiasiaa, että perinteisesti länsimaalaisina pidetyt arvot, demokratia ja liberalismi, ovat jatkuvasti levinneet yhä laajemmille alueille. Hieman epärealistiselta tuntuu, etta tämä kehityskulku lopulta tyssäisi kulttuurieroihin. Ei ole uskottavaa, että taloudellisen ja poliittisen liberalismin tuomasta lisääntyneestä hyvinvoinnista oltaisiin valmiita tinkimään kulttuurierojen takia, ainakaan sen jälkeen, kun sen piiriin on kerran päästy. Liberaalit, vapaata kauppaa harjoittavat demokratiat tuskin tahtoisivat eristäytyä omiin kulttuuriblokkeihinsa. Lisäksi on muistettava, että eivät demokratia, tasa-arvoisuus ja liberalismi ole ikuisesti olleet länsimaissakaan vallitsevia arvoja. Koska nämä arvot ovat kuitenkin juurtuneet ilmeisesti pysyväksi osaksi niin sanottua länsimaista kulttuuria, lienee myös hyvin uskottavaa, että niiden menestyskulku maailmalla jatkuu vastakin.

Voidaan väittää, että historian loppumista on povattu aiemminkin. Maailma on nyt kuitenkin erilainen sikäli, etta demokratia sekä taloudellinen ja poliittinen liberalismi ovat levinneet laajemmalle alueelle kuin koskaan aikaisemmin maailmanhistorian aikana. Ehkä Francis Fukuyama onkin oikeassa hieman ylitsevuotavassa optimismissaan historian päättymisen suhteen. Ehkä onkin jo saavutettu jonkinlainen kriittinen massa, joka mahdollistaa tämän kehityskulun jatkumisen ”loppuun asti”.

Tätä olisi syytä toivoa, sillä Fukuyaman ennustama ”historian loppuminen” lienee ainoa asia, joka voisi estää uudet maailmanlaajuiset aseelliset konfliktit, jotka liian suurella todennäköisyydellä voisivat johtaa selvästi ikävämmänlaiseen historian päättymiseen.

Kirjoittajasta:
Rasmus Ahvenniemi on espoolainen tekniikan ja taloustieteiden opiskelija.