On aika alkaa puhua vaaleista myös Vapaasanassa. Näidenkin vaalien kynnyksellä on huolestuttavaa, että kolme suurinta puoluetta näyttävät kannattavan täsmälleen samanlaista yhteiskuntaa ja tulevaisuutta. Itse asiassa tänä päivänä alkaa olla vaikea nähdä eroja edes Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton välillä. Kaikki kannattavat turvallisuutta, sehän on selvä. Mutta kaikki haluavat olla myös pehmeitä ja humaaneja.

Ajan henki on sellainen, että Irakin diktaattorikin talttunee helpoimmin taputtamalla päähän ja Pohjois-Korea ansaitsee kansainvälistä tukea. NATO on kauhea jäänne menneisyydestä, jossa Vapaa Maailma luuli tarvitsevansa suojaa rauhantahtoiselta Neuvostoliitolta. Suomessa asiat sentään ymmärrettiin toisin, koska tunnemme Venäjän niin hyvin, ja isiemme sukupolvet ovat kokeneet, kuinka ”sotaa tahtoa ei vois venäläinen milloinkaan”. Näkeväthän sen sokeat tshetsheenit ja georgialaisetkin. Niinpä NATO:sta voidaan ylipäätään puhua vain jos samalla korostetaan, että Venäjä ei ole uhka. Voimme siis ehkä ajatella NATO:on liittymistä, koska meihin kohdistuva uhka on viimeinkin poistunut. Eikö tämä kuulosta hieman nurinkuriselta?

Ehkä ajan henkeen kuuluu sekin, ettei julkisesti voida puhua poliisien puolesta. Sehän olisi jo suorastaan fasistista. Tosiasioita kuitenkin ovat, että rikollisuus on kasvanut jatkuvasti samalla kun poliisin resurssit ovat vähentyneet. Suurinta osaa yleisistä rikoksista ei enää edes tutkita. Ne, jotka haluavat olla erityisen pehmeitä, voisivat nyt muistuttaa, että tästä kärsivät ensisijaisesti köyhät ja eläkeläiset, joilla ei ole kaiken maailman vakuutuksia, ja ne kansalaiset, jotka eivät harrasta taistelulajeja uskaltaakseen liikkua urbaaneilla alueilla pimeän aikaan.

Jos julkisia menoja täytyy ylipäätään kasvattaa, miksi ei aloitettaisi poliisin palkkojen ja henkilöstömäärien kasvattamisesta? Suomessa on vähemmän poliiseja asukasta kohti kuin missään muussa länsimaassa. Samalla Suomessa on eniten väkivaltarikoksia asukasta kohti koko EU:ssa.

En voi tosin taata viimeksi mainittujen tietojen pitävyyttä, sillä ne ovat peräisin maamme lehdistöstä. Suomestahan puuttuu kokonaan myös valtakunnallinen laatusanomalehti. En tiedä, että missään muussa länsimaassa olisi yhtä suurta tiedotuksen monopolia kuin Suomessa. Mahtaako tiedotuksen vapaus olla jo liian pehmeä arvo valtapuolueillemme? Koska Suometarta ei enää ole, suomenkielinen isoäitinikin joutuu lukemaan Hufvudstadsbladetia.

Poliisin lisäksi lisäresursseja tarvittaisiin myös tiedusteluun—sekä järjestäytynyttä rikollisuutta että ulkovaltojen harjoittamaa toimintaa silmällä pitäen. Kyse ei ole vain siitä, että saisimme teoistaan tilille menneinä vuosikymmeninä maanpetoksellista toimintaa harjoittaneita yhteiskuntamme kehittäjiä. Sehän oli maan tapa ja Luojan kiitos Moskova ei kauaa pitänyt arkistojaan tutkijoiden ulottuvilla, koska muutenhan me professori Seppo Hentilän mukaan ”repisimme toisemme kappaleiksi”. Nykyaikana ensisijaista olisi huolehtia siitä, ettei sama tapahdu uudelleen. DDR:ää ei enää ole, mutta KGB:n nimenvaihdos ei ole lopettanut itänaapurimme Suomessa harjoittamaa toimintaa. Apajille on tullut myös uusia yrittäjiä kauempaa idästä ja etelästä.

Suomessa voi tuntua hieman yliampuvalta puhua meihin kohdistuvasta terrorismin uhasta, Petri Gerdtin kaltaisia lukuunottamatta, mutta koska uhka kohdistuu suorana sellaisiin valtioihin, jotka kannattavat samaa länsimaista vapautta ja demokratiaa kuin mekin, olisi hyvä kantaa kortemme kekoon. Jo 1990-luvulla voitiin ennakoida, että islamilaisen terrorismin hautomot ovat siirtyneet Lähi-idästä Eurooppaan. Aikamme vaarallisimmat terroristit eivät tule Afganistanin tai Jemenin vuorilta vaan vauraimpien arabimaiden lännessä opiskelleen turhautuneen nuorison keskuudesta. Hampurin ja Lontoon terroristiyhteisöjen viimeaikaiset teot ovat osoittaneet hyvin, kuinka epäonnistunutta politiikkaa läntisessä tiedustelussa oli vähentää henkilöstöä (siis sitä henkilöstöä, joka teki kenttätyön—byrokratiaahan sen sijaan paisutettiin) ja keskittyä katselemaan satelliiteista kaukaisia aavikoita ja vuoria.

On vain ajan kysymys, milloin Pohjoismaiden terroristiyhteisöt saavat jotain näyttävää aikaan. Suomi on tietenkin tässä suhteessa vain Tukholman etäuloke, mutta etumme ovat toivottavasti yhtäläisiä muiden länsimaiden kanssa. Toistaiseksi Pohjoismaissa on ollut tapana, että kuuluminen tiettyihin terroristijärjestöihin on turvapaikkaperuste. Ei siis pidä ihmetellä, että Ruotsin ja Suomen kansalaisia on tulevaisuudessa mukana talojen räjäyttelyssä, lasten kidnappauksissa, asekaupassa ja sotimassa Afganistanin tapaisissa paikoissa.

Olisin iloinen, jos puolueet nostaisivat esille ainakin joitain mainituista asioista. Silloin olisi helpompi kertoa sellaisille vanhoille ja nuorille, jotka nyt suunnittelevat äänestämättä jättämistä, että kannattaa äänestää.

Kirjoittajasta:
Anssi Kullberg on Suomen Paneurooppa-nuorten varapuheenjohtaja, toiminut Ulkomaalaisviraston tutkijana ja Suomen Islamabadin-edustuston harjoittelijana, sekä vastikään palannut Pakistanista ja Afganistanista.