Lännen lyhyt historia, osa 5/5

Perilliset: Thatcher-Reagan, Blair-Bush

Churchillin ja Eisenhowerin ansiosta Euroopan yhdentyminen pääsi alkuun 1950-luvulla, eikä Länsi luopunut maailman vapauden puolustamisesta. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Margaret Thatcher ja Ronald Reagan muodostivat samanlaisen taisteluparin, joka pakotti Neuvostoliiton puolustuskannalle. Kun Churchillin ”rautaesirippupuheesta” oli kulunut 50 vuotta, Thatcher kutsuttiin Missouriin pitämään muistopuhe. Thatcher viittasi puheessaan Tshetshenian sotaan ja Venäjän yhä muodostamaan uhkaan. Hänetkin yritettiin sivuuttaa julkisuudessa ”vanhoihin juoksuhautoihin” unohtuneena pessimistinä.

Tony Blair tuli pääministeriksi Työväenpuolueen johtajana, mutta asettui George W. Bushin rinnalle ulkopoliittisissa koitoksissa Afganistanin ja Irakin vapauttamiseksi. Puolessa vuosisadassa Lännen yhtenäisyys haasteiden edessä oli ylittänyt puoluerajat, eikä maltillinen vasemmisto kieltäytynyt enää kantamasta vastuutaan maailman vapauden puolustamisesta.

Kommunismi saattaa olla mennyttä, mutta sen perintönä on kansainvälinen terrorismi. Georgetownin yliopistossa vaikuttava entinen CIA:n virkailija Ray Cline muistutti Nixonia siitä, että Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut ottivat terroristijärjestöt suojelukseensa vuonna 1969. ”’Mieletön’ terrorismi ei useinkaan ole niin mieletöntä kuin vaikuttaa.”, muistutti Nixon kirjassaan ”the real war” (1980). Nixon viittasi myös neuvostoliittolaisen tiedemiehen Andrei Saharovin välittämään tietoon, jonka mukaan korkea-arvoinen neuvostovirkailija piti jo vuonna 1955 esitelmän arabinationalismin valjastamisesta Euroopan öljynsaannin estämiseen.

Kun Reagan puhui ”pahasta valtakunnasta” 9.3.1983, vasemmistolehdet Washington Post ja New York Times syyttivät häntä asiattomuudesta Neuvostoliittoa kohtaan. Kun Bush puhui ”pahuuden akselista” 19 vuotta myöhemmin, hänenkin arvostelukykyään ja diplomaattista ymmärrystään epäiltiin.

Eisenhowerin valinta presidentiksi 4.11.1952 kirvoitti turhautuneita kommentteja Euroopan vasemmistolehdissä, mutta myös Nixonin (1968), Reaganin (1980) ja Bushin (2003) valintaa seurasivat joukkomielenosoitukset Euroopassa. Aina kun republikaani on häätänyt demokraatin Valkoisesta talosta, Amerikan itärannikon älymystö on hakenut aihetta julistaa, kuinka Yhdysvallat on menettänyt Euroopan luottamuksen. Tänä päivänä tiedetään, kuinka innokkaasti neuvostotiedustelu aikoinaan ohjaili ”rauhanliikkeitä” ja kuinka häpeällisesti länsimaissa ihailtiin itäisiä hirmuhallitsijoita. Stalinin kuolemaa suruliputettiin Ranskassa ja Rosenbergin vakoilijapariskunnan teloitus 20.6.1953 sai Brigitte Bardot’n lähes liittymään kommunistiseen puolueeseen, koska hän kuvitteli Rosenbergejä viattomaksi ja paheksui kuolemantuomioita periaatteesta—samaan aikaan kun (17.-19.6.1953) neuvostojoukot olivat murskanneet verisesti itäsaksalaisten kansannousun! Tänäkin päivänä Irakin sotaa vastaan protestoineet taiteilijat, tiedemiehet ja toimittajat vaikenevat Tshetshenian sodasta. Jessica Lange jatkaa Jane Fondan, Donald Sutherlandin ja Richard Geren viitoittamaa poliittisesti paatuneiden näyttelijöiden tietä. Eikö mitään ole opittu?

Jotkin asiat eivät ole muuttuneet, mutta onneksi toiset ovat. Kun nuorempi Dulles tutustui sodanjälkeisen Saksan tilanteeseen kesällä 1945, ainoa Neuvostoliitosta varoitellut amerikkalainen asiamies oli Frank Wisner, joka 11 vuotta myöhemmin uskoi Unkarin kansannousun tekevän lopun kommunismista. Wisner joutui pettymään ja hänen terveytensä romahti, mutta tänä päivänä Unkari on vapaa ja Otto von Habsburgin mukaan syksyn 1956 oli sittenkin eräänlainen käännekohta Euroopan vapautumisessa.

Lännen historiassa on syklisiä, deterministisiä piirteitä, mutta myös progressiivisuutta. Historia tuntuu toistavan itseään silloin kun kyse on ulkoisista uhkatekijöistä ja sisäisistä heikkouksista, jotka voisivat tehdä Lännestä lopun muuna kuin suhteellisena maantieteellisen käsitteenä. Kuitenkin Länsi näyttää myös edistyvän ja vapautuvan historian kahleista silloin kun sen on onnistunut voittaa vastukset ja pitää mielessään, mistä perimmältään on kyse. Länsi ei ole vain ilmansuunta, eikä varmasti kieli, uskonto tai rotu, vaan se on yhteinen, eurooppalaisperäinen toivo paremmasta tulevaisuudesta vapaassa maailmassa.

Linkkejä:
Lännen lyhyt historia, osa 1
Lännen lyhyt historia, osa 2
Lännen lyhyt historia, osa 3
Lännen lyhyt historia, osa 4

Kirjoittajasta:
Antero Leitzinger on tutkija ulkomaalaisvirastossa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s