Vanhasen hallitus on kivuttoman synnytyksen tuloksena saanut aikaan yritysveroesityksen, joka on juuri sellainen sekasikiö kuin päähallituspuolueiden epäsäätyisestä pakkoavioliitosta voi odottaa. Sillä on kepun ääni mutta demarin kädet. Ulkonäössä pistää silmään pyhä sosialidemokraattinen keskinkertaisuus.

Vain marginaalivero hipoo OECD-maiden huippua. Sitä ei raskittu alentaa, kun sen korkein lukema tuo mieleen Kalliomäen seiväsennätyksen desimetreinä. Kuitenkin suorituksesta tuli limbo.

Monet yritykset saavat siitä varmastikin hetkellistä hyötyä, mutta oireellista on, että parhaiten menestyneiden perheyritysten omistajille ”tuli turpiin”, kuten Suomen Yrittäjien puheenjohtaja Eero Lehti sanoi.

Hyvin luonnollista on, että tyytyväisin esitykseen on SAK, joka oli myös hallitusohjelman varsinainen hautomo. Sitä voi ihmetellä, että myös Suomen Yrittäjät ilmoitti olevansa tyytyväinen puheenjohtajansa kitkerästä kommentista huolimatta. Selitys on siinä, että järjestössä palkkajohto on rukannut kurssin pitkälle demarien suuntaan. Jopa käytännön yritystason unohtamisesta paljon parjatut Etelärannan järjestöt ovat selvästi kirkkaammalla linjalla.

Nyt ”tulee turpiin” sen tyyppiselle perheyrittäjyydelle, jonka riskinottokyvyn varassa suomalainen hyvinvointi on rakennettu ja jonka nimilista on kolmessa vuosikymmenessä lyhentynyt Kristiina Halkolan pilkkalaulusta lähes olemattomiin. Ahlström on sentään vielä jäljellä, globaalisuus on pyyhkäissyt siitä pois vain ö-pilkut. Jää nähtäväksi, milloin menee loput. Uusia tuskin kasvaa tilalle.

Nyt olisi ollut porvarihallitukselle historiallinen hetki, momentum, tehdä kunnollinen yritysverouudistus, jos olisi ollut rohkeutta. Hämmästyttävän monet porvaripuolueidenkin ehdokkaat alistuivat jo ennen vaaleja siihen pelotteluun, että ei synny tupoa, jos demarit eivät ole hallituksessa.

Vaikka viisi tupoa olisi saanut kaatua, mieluummin loputkin, jos vain lisi saatu ajanmukainen ja selväpiirteinen yritysverotus. Vuonna 1987 olisi porvaripuolueilla ollut mahdollisuus pelastaa maa lamalta, josta ei ole toivuttu vieläkään, mutta silloin rohkea porvarisopimus kaatui parlamentarismin vastaiseen presidentin valtaan. Nyt oli parlamentarismia, mutta ei ollut rohkeutta.

Olisi ollut tilaisuus pysäyttää työn ja yritysten ulosliputus, kuten Esko Ahon porvarihallitus käänsi lamasyöksyn nousuksi SAK:n kolmesta yleislakkouhasta huolimatta. Mutta nyt tahtopolitiikka oli kuollut ja kuopattu.

Porvaripuolueiden veroyhteistyölläkin on perinteitä. Kekkosen runnaama hätätilahallitus 1970-luvulla oli ajamassa maan talouden täydelliseen sekasortoon juuri yritysverotuksen kiristysten vuoksi. Siitä sitä ei pelastanut nostalgian kimalluksella ja Sorsan siipisulilla koristeltu Korpilampi, vaan keskustapuolueen johtaman vähemmistöhallituksen ja oppositiossa olleen kokoomuksen budjettisopimus, jolla yritysten verotusta kevennettiin.

Nyt aloiteoikeus tasavallassa on luovutettu kokonaan SAK:lle. Sielläkin on tunnustettu tosiasiat: kauas yritykset karkaavat, suuret Kiinaan, pienemmät Viroon ja työntekijät Loimaan kassaan. Tämän oivaltaen Lauri Ihalainen teki avauksensa ”työn ja pääoman liitoksi”.

Tätä Ihalaisen puheenvuoroa edelsi SAK:n lehdessä Palkkatyöläisessä kirjoitussarja, jossa ensimmäisen kerran oli havaittavissa todellista oivallusta siitä, mitä kello on lyönyt. Erityisesti Kajaanin kaupungin töiden uudelleenjärjestelyt työnantajan ja työntekijöiden kesken edustivat uutta näkemystä. Vanhaa tuttua sen sijaan oli, että liitoista kerrottiin tulleen ”sapiskaa”.

Ihalaisen ajatusten arvo mitataan siinä, malttaako ay-liike tyytyä riittävän väljään periaatason ideointiin ja sallia riittävästi väljyyttä Ihalaisenkin manitsemalle työpaikkojen innovatiivisuudelle ja ”yhdessä tekemisen meiningille”, vai jatketaanko pakkopaitalinjalla ensisijaisena tavoitteena järjestöjen aseman turvaaminen.

Hanke yhteistoimintalain uudistamiseksi ei ole kovin hyvä enne. Siinä hallinnon, ”komentosillan”, ajatuksia pyritään väkisin tunkemaan elävään yritysprosessiin. Pakkopaitaa kiristämällä pyritään mm. irtisanomisten estämiseen. Se on vielä mahdottomampaa kuin kahden kilon kalakukon tunkeminen kilon pussiin Kuopion torilla.

Englantilaisprofessori Lynda Gratton puhui taannoisella Suomen vierailullaan hyvin oivaltavasti yritysten johtamisesta. Hän sanoi vielä suurten ikäluokkien haluavan lapsen ja aikuisen välisen suhteen työnantajaansa. Hänen mukaansa kuitenkin jo seuraava sukupolvi haluaa sen sijaan kahden aikuisen välisen suhteen. Työlainsäädäntömme ja johtamisemme saattaminen aikuisten tasolle vaatii vielä verouudistustakin suuremman reformin.

Mutta paljon puhuu yhteiskuntamme tilasta, että mieliä kiihdyttää vain se, miten kokoon saadut rahat jaetaan. Sen sijaan ei paljoakaan puhuta mm. noista Grattonin ajatuksista, jotka ratkaisevat sen, miten rahaa synnytetään.

Tämä johtuu siitä, että yhteiskunnan osuus rahavirroista on pohjoismaisessa sosialidemokraattisessa valtiossa niin suuri, että se vie kaiken huomion, eikä energiaa riitä olennaisempiin asioihin. Suotta ei Paavo Lipponen Forssan kokouksen satavuotisjuhlan tunnelmissa viime kesänä nimennyt tätä nykyaikaiseksi sosialismiksi.

Kirjoittajasta:
Kauko Parkkinen on juristi ja valtiotieteilijä.