Talouslaskun ongelma (economic calculation problem) on alun perin Ludwig von Misesin, Friedrich von Wieserin ja muiden itävaltalaisten taloustieteilijöiden 1800-luvun lopulla noussutta sosialismia vastaan kohdistama kritiikki, joka pyrki osoittamaan suunnitelmatalouden mahdottomaksi toteuttaa. Kritiikin mukaan yhteiskunnan tuntemia niukkoja voimavaroja ei voida osoittaa ylhäältä käsin minkään poliittisen tahon toimesta järkeviin käyttötarkoituksiin, vaan tähän tarvitaan puhtaan yksityistä omistusoikeutta. Omistusoikeuden kautta niukoille voimavaroille syntyvät hinnat, jotka ohjaavat sekä kuluttajien että yrittäjien käyttäytymistä hajautuneesti markkinoilla.

Esimerkkejä
Jos leivästä alkaa olla pulaa, kuluttajat ovat valmiita maksamaan niistä enemmän. Toisaalta leivän hinnanousu johtaa useampia kuluttajia ostamaan korvausvaikutuksen takia esimerkiksi perunoita ruoaksi, ja toisaalta korkeammat leivän hinnat houkuttelevat lisää leipureita alalle. Hintajärjestelmän tarkoitus on siis toisaalta toimia kannustimena käyttämään voimavaroja eniten ihmisten arvostamiin tarkoituksiin, kun toisaalta sen tarkoitus on jo epistemologinen: välittää tietoa taloudellisen tuotannon paikallisista olosuhteista pitkienkin matkojen taakse. Hiilikaivoksen ehtyminen Kiinassa nostaa hiilen hintaa paikallisesti, joka nostaa läheisen ruuvitehtaan hintaa ja lopulta kuvastuu Eurooppalaiselle autovalmistajalle. Autovalmistaja yksinkertaisesti vertailee hintoja, mutta niihin on sisällytettynä koko tuotantoketjun alalta kustannukset ja niukkuudet. Hintamekanismin idea on siis toimia kyberneettisena palautejärjestelmänä.

Jos taloudelliset voimavarat eivät liiku markkinoilla vaan poliittiset tahot ohjaavat niitä komentotaloudessa, syntyy talouslaskun ongelma. Poliittisella voimavarojen käytöstä päättäjällä ei voi olla samankaltaista tietoa yksittäisten ihmisten haluista ja tarpeista, kuin mitä hintoihin on tiivistynyt. Siinä vaiheessa, kun lähikauppojen ruokavalikoima olisi suunnittelijoiden toimesta saatu määrättyä hieman ihmisten haluja paremmin vastaavaksi, olisivat ihmisten halut ja tarpeet jo luultavasti muuttuneet jo ja valikoima taas uudistamisen tarpeessa.

Tämä kuvastuu jatkuvasti poliittisessa resurssien allokoinnissa markkinaehtoisiin ratkaisuihin nähden: Neuvostoliitossa tuotanto takkuili jatkuvasti, kun suunnitteluvirasto oli unohtanut tilata nahkaa kenkätehtaalle tai tuputti tasaisesti samanlaisia vaatteita kauppojen hyllyille riippumatta siitä, mitä ihmiset halusivat. Kuukautissuojia ei juuri ollut saatavilla, koska ei ollut hintajärjestelmää kertomassa, mistä ihmiset halusivat niin paljon, että olisivat valmiit maksamaan siitä riittävän hinnan. Yhä samainen ongelma näkyy nykyisinkin julkisen terveydenhuollon tavattomassa kyvyttömyydessä vastata kysynnän vaihteluihin tai kulttuuritukiaisten kohdentumisessa lähinnä edellisen sukupolven diggaamalle taiteelle uusien taidealojen kustannuksella.

Kapitalistisessa nyky-Suomessa, vaikka talon rakennusta suunniteltaessa koko prosessin aikana kenenkään halut ja tarpeet ja sitä kautta suunnitelmat eivät olisi muuttuneet, ei kukaan omaa riittävää tietoa prosessin läpivientiin. Vasta, kun rakennukseen ryhdytään, aletaan näkemään kuinka taloa rakentavien duunarien, putkimiesten, sähkömiesten ja omistajan henkilökohtaiset suunnitelmat lomittuvat yhteen ja sovittuvat toisiinsa. Prosessin alussa ei ole olemassa tarvittavaa tietoa koko taloudellisen tuotantoprosessin läpivientiin, vaan se syntyy vasta prosessin myötä.

Miksi ongelmasta keskustellaan uudestaan vasta nyt?
Ongelma oli jäänyt uusklassisen taloustieteen syntymisen myötäkin pitkälti huomiotta valtavirran taloustieteissä sen paradigman takia. Etenkin kansantaloustieteissä hyödylliseksi osoittautunut rationalismioletus ikävällä tavalla sulkeistaa tiedon keräämisen ja käyttämisen merkityksen, jolloin sosialisti voi todeta, että päätökset taloudellisesta tuotannosta voidaan täten siirtää poliitikoille, jotka voivatkin täten saada markkinoita oikeudenmukaisemman tulonjaon aikaan. Valtavirran taloustieteisiin laskenta-argumenttia ja sen oletuksia on alettu integroida vasta institutionaalisen taloustieteen ja informaatiotaloustieteen kaltaisten eklektiivisempien alojen myötä.

Kolmas itävaltalainen taloustieteilijä, Friedrich von Hayek, vahvisti omalta osaltaan laskenta-argumenttia merkittävästi. Hänen epistemologiset näkemyksensä tiedon luonteesta ja ihmisten käyttäytymisestä painottavat esimerkiksi tiedon hiljaisuutta ja ihmisen erityisen kognitiivisen rakenteen osuutta tiedon koordinoimisen mahdollistavissa mekanismeissa. Hayekilaisittain voitaisiin esittää markkinatalous ylivoimaisesti parhaaksi tavaksi koordinoida ihmisten välistä toimintaa puhtaasti antrooppisen periaatteen myötä. Koska markkinataloudet ja hajautettu, alhaalta ylöspäin tapahtuva päätöksenteko ovat osoittaneet ylhäältä käsin saneltuun mikrojärjestykseen verrattuna paremmuutensa nimenomaisesti tiedon käytössä ja kannustinrakenteiden luomisessa ihmisille, voidaan kuvitella sillä olevan jo perustansa puhtaasti ihmisten kognitiivisissa kyvyissä.

Hayek laajensi laskenta-argumenttia sekä Tie orjuuteen -kirjassaan että esimerkiksi Competition as a discovery procedure -esseessään. Edellisessä hän painotti, että jos poliittisille elimille annetaan valtaa jopa taloudellisen tuotannon suunnittelussa, vallankäytöllä on useimmiten tapana riistäytyä käsistä Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan tapaan.

Jälkimmäisessä hän puolestaan painotti, ettei mitään objektiivista tietoa järkevän taloudellisen tuotannon järjestämiseen ei edes ole olemassa, kunnes se taloudellisen toiminnan itsensä myötä luodaan. Sen lisäksi, että ihmisten tieto edes omista haluista ja tarpeistaan on niin hiljaista, etteivät he itsekään osaa kommunikoida sitä, halut syntyvät vasta nähtyjen mahdollisuuksien kautta. Esimerkiksi Suomessa lastentarhat rakennettiin aikaisemmin pitkälti suurina betonipalatseina, mutta palvelusetelien kautta tehtyjen yksityistämisen myötä syntyivät markkinat pienemmillekin perhepäivähoitajille, jotka taloudellisen kilpailun ja rahallisten motiivien kautta pyrkivät innovoimaan uusia tapoja järjestää tuotanto (ja käyttää niukat voimavarat tehokkaimmalla mahdollisella tavalla). Nykyisin perhepäivähoitoja järjestetään pitkälti esimerkiksi suurissa, muutoin päivisin käyttämättömissä omakotitaloissa, sekä päivähoitajat järjestävät yhteisiä askartelutuokioita suuremmilla joukoilla. Tällaisia taloudellisen toiminnan mahdollisuuksia ei ollut olemassa ennen kuin joku keksi ne.

Poliittisesti hallinnoiduilla komentotalouksilla on harvoin yhtä paljon innovatiivisuutta kuin yrittäjillä – laaja yrittäjämäärä erilaisine taustoineen erilaisia ratkaisuja miettivine ihmisineen takaa suuremman määrän ideoita. Poliitikoilla ei puolestaan ole useimmiten itsellään taloudellisia kannustimia keksiä uusia tapoja säästää rahaa tai käyttää resursseja tehokkaammin – joidenkin teorioiden mukaan heidän intressinsä jopa ovat päinvastaiset.

Myös Virginia Postrel on painottanut kirjassaan The future and its enemies samankaltaista yrityksen ja erehdyksen prosessia kaiken tiedon keksimisen ja yhteiskunnan kehityksen perustana; Postrel nimittää avoimeen markkinoiden kautta tapahtuvaan kehitykseen perustuvaa ideaa yhteiskunnasta dynamismiksi.

Itävaltalaiset painottivat eritoten innovatiivisuudessa ja luomisprosessissa yksityisyrittäjyyden merkitystä. Laissez faire on ohje poliitikoille, ei kapitalisteille, koska keskussuunnittelun korvaakin markkinatalouksissa hajautettu suunnittelu. Esimerkiksi kaupunkisuunnittelun tapauksessa teollisen vallankumouksen Lontoossa yksityisyrittäjät ostivat muutaman korttelin maa-alueita, rakennuttivat riskialttiisti erilaisia taloja teineen ja katuvaloineen, ja vuokrasivat ja myivät yksittäiset asunnot. Hyvien kaupunkisuunnittelijoiden korttelit menivät kaupaksi ja heidät palkittiin voitoilla, joista he toisaalta itse pääsivät nauttimaan, ja joiden turvin he toisaalta pääsivät jatkamaan kaupunginrakentamista. Huonojen kaupunkisuunnittelijoiden talot myytiin alihintaan, he menettivät rahansa eivätkä enää pilanneet kaupunkirakennetta jatkamalla puuhiaan. Samaa ei voi sanoa nykyisen kaavoitusmonopolin suunnittelijapoppoosta.

Talouslaskun periaatetta on yhä 2000-luvulla laajennettu ja kehitetty yhä entisestään yhteiskuntatieteiden uusilla ja usein monitieteellisillä alueilla. Muunmuassa formaalimpien tieteiden suunnalta on nähtävissä Hayekin näkemyksiä muistuttavia malleja: systeemiteorian erään perusperiaatteen mukaisesti mikään kompleksisen järjestelmän osa ei voi tuntea koko järjestelmän sisältämää tietoa; muutoin se olisi itse koko järjestelmä.

Talouslaskennan ongelman ja siitä syntyvän keskussuunnittelun kritiikin osoitettua murskaavan voimansa komentotalouksia kohtaan liberaalit ovat alkaneet soveltaa samanlaista ajattelua luontevasti myös muille yhteiskuntasuunnittelun osa-alueille. Aivan samoilla perusteilla voidaan vaatia niin kaupunkien kaavoittamisen kuin vaikka puistojen ja muiden pienten julkishyödykkeiden tuotannon tapauksessa vähintään rankkaa subisidiariteettiperiaatteen mukaista vallan laskemista yhä lähemmäs ja lähemmäs yksittäisiä ihmisiä, tai johdonmukaisesti päätöksenteon hajauttamista täysin vapaille markkinoille.

Linkkejä:
Ludwig von Mises: Talouslaskennan ongelma sosialistisessa valtiossa
Friedrich von Hayek: Tiedon jakautuminen yhteiskunnassa
Friedrich von Hayek: Miten yleisen tasapainon malli oikeasti toimii
Virginia Postrel: Kehitys tapahtuu keskussuunnittelusta huolimatta, ei sen ansiosta
Wp: Economic calculation problem