Sosialismi ja työväenliike – niiden synty ja sekoittuminen toisiinsa

Sosialismia on ollut aina siinä mielessä, että yksityisen omistuksen suoja on kautta historian ollut useimmissa yhteisöissä vajavainen. Platonin totalitaristisessa Valtio-utopiassa hallitsevan luokan keskuudessa vallitsi totalitarismi, ja antiikin Spartassa yksityistä rikastumista ja vapaata kauppaa rajoitettiin hyvin rankasti siinä missä Ateena oli hyvinkin kapitalistinen. Tuloksena oli jälkimmäisen vauraus, suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus ja edellisen synkkä totalitarismi.

Thomas More kirjoitti vuonna 1516 teoksensa Utopia, jota voi pitää kommunistisena sekä valtioromaanien esikuvana. Vaikka 1700-luvun valistusfilosofit kannattivat yksityisomistusta, myös sosialistisia utopioita esitettiin kiihtyvästi. Laajaa kannatusta ne eivät saaneet.

Valistusaika puhkesi liberaaleihin kumouksiin Amerikan vallankumouksen (1776-1783) myötä. Se innoitti monia seuraajia, joista tunnetuin oli Ranskan vallankumous (1789). Vuosien 1791-92 myötä liberaali kumous joutui Jean-Jacques Rousseaun ym. esisosialismista vaikutteita saaneen jakobiinien vasemmistosiiven totalitaristien käsiin ja muuttui veriseksi. Esimerkiksi Robespierre on antanut yksityisomaisuudelle vihamielisiä lausuntoja, mutta hän ei toteuttanut niitä, koska tuohon aikaan ne eivät saaneet kansalta kannatusta.

Vallankumouksen tunnuksen ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” viimeinen sana tarkoitti etuoikeuksien poistamista eli tasa-arvoa lain edessä, ei omaisuuksien tasaamista, ja kaikissa vallankumousajan valtiosäännöissä yksityisomaisuuden loukkaamattomuus oli keskeisellä sijalla: valtio, kirkko, aateli tai muu taho ei saisi kajota kenenkään omaisuuteen.

Köyhät eivät enää kuolleet pois silmistä

Kapitalismin alkaessa levitä työväestön yhteenlaskettu aineellinen vauraus kasvoi huimaa vauhtia. Samalla kuitenkin työväestön määrä lisääntyi, heidän itsenäisyytensä ja taloudellinen joustokykynsä väheni omien palstojen kadotessa, ja kapitalisteja suosivat lait rajoittivat työväestön oikeutta kilpailuttaa työnantajia. Liberaalit halusivat poistaa nämä etuoikeudet, mutta sosialistit alkoivat vaatia uusia rajoituksia.

Vaikka teollisuustyössä oli joitain etuja aiempaan nähden, esim. naisten mahdollisuus itsenäiseen toimeentuloon, se oli epävarmempaa: työttömyyden riski oli suurempi ja alussa kilpailun toimiessa heikosti uuden työnantajan löytäminen oli vaikeaa. Lisäksi työläiselämä kaupungeissa irrotti maaseudun sosiaalisesta kontrollista – sen hyvine ja huonoine puolineen – ja sai monet sortumaan kaupunkien paheisiin.

Jotkut saattoivat myös köyhtyä esim. lähdettyään tehtaaseen töihin palkan houkuttelemina ottamatta huomioon työn epävarmuutta. Lisäksi globaali kauppa saattoi siirtää vaurautta Englannin työläisiltä köyhempien maiden työläisille (ja köyhempien maiden kapitalisteilta Englannin kapitalisteille), vaikka usein tämä peittyi kokonaisvaurauden kasvuun.

Köyhyys ei myöskään kadonnut niin nopeasti kuin olisi voinut toivoa, ja samalla jotkut kapitalistit rikastuivat suunnattomasti. Kysymys ei ollut siitä, että työväen asema olisi huonontunut, vaan siitä, että kapitalismin myötä epäkohdat tulivat selkeämmin havaittaviksi ja vaikeammin hyväksyttäviksi. Liberalismin ansiosta yhteiskunnallisia olosuhteita ei enää pidetty annettuina. Luonnollisesti monessa heräsi ajatus siitä, että jotain täytyy olla pielessä. Täytyy väkisin saada rahaa kapitalisteilta työntekijöille – harva ymmärsi, että mahdolliset uudet epäkohdat johtuivat pikemminkin siitä, että olemassa olevien ja potentiaalisten yritysten välistä kilpailua rajoitettiin sääntelyllä.

Mm. talousnobelisti Friedrich Hayekin laskelmien mukaan kyse oli lähinnä vain siitä, että se väestönosa, joka ennen kapitalismia olisi kuollut nälkään, onnistui nyt sinnittelemään hengissä kapitalismin tuoman uuden vaurauden myötä. Jo se on hyvä saavutus, vaikka vielä parempaa olikin luvassa tuottavuuden lisääntyessä. Meidän on vaikea kuvitella tätä, sillä vaurautemme on monikymmenkertainen vuoden 1820 vaurauteen nähden, elinikämmekin kaksinkertainen.

Sosialismin kokeilu käytännössä

Alussa sosialistisia kokeiluja ja teorioita harjoittivat monet rikkaat kapitalistit tai aateliset. Rationaaliset sosialistit, joista tunnetuin lienee englantilainen puuvillatehtailija Robert Owen (1771-1858) olivat sitä mieltä, että sosialismin toimivuus pitää osoittaa sosiaalisilla kokeiluilla, vapaaehtoisilla sosialistisilla pienyhteisöillä. Nämä kuitenkin osoittivat kerta toisensa jälkeen sosialismin toimimattomuuden.

Owen oli liberaalifilosofi Jeremy Benthamin oppilas ja sai opettajaltaan tukea kokeiluihinsa, vaikka kääntyikin myöhemmin syvemmälle sosialismiin.

Monet muutkin liberaalit katsoivat sosialisteja hyvin suopeasti. He jakoivat näiden huolen työväestön asemasta ja näkivät näissä uuden liittolaisen konservatiiveja ja etuoikeutettuja luokkia (mm. aateli ja papisto) vastaan. Liberaalit myös perustivat työväenliikkeitä ja harjoittivat liberaalilta pohjalta lähtevää työväestön aseman parantamista, toisinaan hyvinkin tuloksin, mutta globaalin vaurauden aste ei tuossa vaiheessa edes olisi riittänyt kovin pitkälle meneviin parannuksiin.

Chartismi – työväenliikkeen radikalisoitumisen alku

Owenilaisen työväenliikkeen piirissä ollut William Lovett toimi ensin menestyksekkäästi äänioikeudettomien kutsuntoja vastaan ja sitten perusti vuonna 1836 Lontoossa työväenyhdistyksen, jonka tavoitejulistuksen The People’s Charter (1838; miesten yleinen äänioikeus ja parlamenttiuudistus) mukaan alettiin puhua chartismista. Järjestö sai valtavasti kannatusta ympäri maata. Parlamentti ei suostunut edes kuuntelemaan sen kansallisen konventin näkemyksiä, jolloin radikaaleimmat johtajat järjestivät lakkoja, mellakoita ja aseellisia hyökkäyksiä kokien surkean tappion. Vuonna 1842 Lovett vetäytyi liikkeestä pettyneenä väkivallan käyttöön ja keskittyi työväen kouluttamiseen. Lovettin ja liberaalifilosofi John Stuart Millin kirjeenvaihdossa jälkimmäinen ilmaisi myötätuntonsa ja kertoi myös jakavansa Lovettin vastenmielisyyden luokkalainsäädäntöä vastaan: liberaaleille ihmiset ovat yksilöitä, eikä heitä saa jakaa yhteiskuntaluokkiin, jotka olisivat eriarvoisessa asemassa. Noin vuonna 1848 chartistiliike kuihtui.

Liberaalipuolue whigit kuitenkin ajoi yleistä äänioikeutta, ja paineen edessä konservatiivit toteuttivat miesten yleisen äänioikeuden v. 1867 torjuttuaan aiemmin edellisen liberaalipääministeri William Gladstonen aloitteen. Chartismilta ei silti jäänyt liberaalia perintöä, vaan sen rippeistä syntyi lähinnä sosialistinen työväenliike.

Karl Marx

Karl Marx toimi aluksi liberaalissa vallankumousliikkeessä. Vallankumouksia kutsuttiin myös ”porvarillisiksi” (kaupunkilaisten yrittäjien, kauppiaiden ym. johtamiksi) erotukseksi myöhemmistä ”työläisten” (sosialistisista) vallankumouksista.

Marx kuitenkin viehtyi sosialismista ja alkoi kehittää sen teoriaa yhdessä rikkaan ystävänsä Friedrich Engelsin kanssa. Kommunistinen manifesti julkaistiin Euroopan hulluna vuonna 1848 tuolloisten porvarillisten vallankumousten innoittamana, mutta vasta 1800-luvun loppupuolella Marxin ja Engelsin tekstit ja työ alkoivat houkutella puolelleen työväenliikkeitä ja vähitellen pitkälti monopolisoivat koko sosialismin käsitteen itselleen.

Työväenliike

Työnväenliikkeessä oli monia haaroja. Työväkeä pyrittiin kouluttamaan ja valistamaan, jotta työläiset kykenisivät tuottavampiin töihin, siveellisempään elämään, kilpailuttamaan työnantajia, perustamaan omia yrityksiä jne. Osuuskunnat perustivat kilpailijoita monopolikapitalisteille. Työttömyysvakuutuksin jaettiin työttömyysriskejä – myös sairauden, vanhuuden, työkyvyttömyyden ja tapaturmien varalta oli vakuutuksia. Työnvälityksellä ammattiyhdistykset pyrkivät saamaan työntekijät sijoittumaan eri paikkakunnille mahdollisimman edullisesti, siis ammatillisen pääomansa tuoton maksimoimalla tavalla. Myös työnantajia pyrittiin valistamaan uudistusten tärkeydestä. Näitä kaikkia tarkoituksia voidaan pitää liberaaleina ja yleisen edun, vaurauden ja onnellisuuden mukaisina.

Jotkin ammattiyhdistykset pyrkivät muodostamaan työvoiman ostajan monopolille vastakkaisen monopolin, joka lakoin tai muin keinoin taisteli työehdoista – sosialismin myötä tämä haara pääsi voitolle. Ihmiskunnan etu olisi ollut, että ennemmin työnantajan monopoliasemaa olisi heikennetty kilpailulla, mikä olisi paitsi parantanut työntekijöiden asemaa myös vähentänyt työttömyyttä ja parantanut kuluttajien asemaa sekä talouskasvua ja köyhyyden poistumista.

Jotkut liberaalit katsoivat työnantajan kohtuuttoman monopolivallan vuoksi tarpeelliseksi tiettyjen työturvallisuus- ym. minimimääräysten kirjaamista lakiin, kunhan rajoituttaisiin kaikille välttämättömiin minimeihin eikä säänneltäisi esim. palkkoja. Useimmat – mm. Anders Chydenius ja Adam Smith jo 1700-luvulla – pitivät keskeisenä työnantajien etuoikeuksien poistamista ja työväestön oikeutta kilpailuttaa työnantajia, mitkä vaatimukset toteutuivat pääosin 1800-luvulla.

Liberaalin ajan perintönä työväenliikkeen julistuksiin on jäänyt myös liberaaleja yhteiskunnallisia tavoitteita kokoontumis- ja sananvapaudesta sekä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta alkaen. Rinnalle on sittemmin tullut sosialistisiakin tavoitteita.

Uudelleen ammattitaidottomien työläisten taistelevia ammattiyhdistyksiä alettiin perustaa kiihkeämmin vuoden 1889 Englannin satamatyömiesten lakon jälkeen, ja nykyään ammattiyhdistykset ovat yleisiä kaikissa maissa, joissa ne ovat laillisia. Tosin korkeaa järjestäytymisastetta esiintyy lähinnä vain niissä maissa (esim. Suomessa), joissa ammattiyhdistyksille on annettu ylimääräisiä juridisia etuoikeuksia.

Työväenliike Suomessa

Suomessa tapahtumien kulku oli samansuuntainen kuin maailmalla, usein monen vuosikymmenen viipeellä.

Alkuaikojen luokkarajat ylittävää ja yhteistyöllä työväen asemaa parantamaan pyrkinyttä työnväenliikettä kutsuttiin myös wrightiläiseksi, koska tehtailija Viktor Julius von Wright oli ollut keskeisessä roolissa tuotaessa työväenliikettä Suomeen tutustuttuaan sen toimintaan matkoilla Euroopassa. Von Wright mm. oli luomassa Helsingin Työväenyhdistystä v. 1883 ja toimi pitkään sen puheenjohtajana. Hän myös vaikutti työväenyhdistysten syntyyn monella muulla paikkakunnalla.

Liberaalin Nuorsuomalaisen puolueen jäsenet, mm. tohtorit J. A. Lyly ja S. Ingman (Ivalo) sekä opettaja A. H. Karvonen olivat työväenliikkeen johdossa 1890-luvulla kunnes liike vuonna 1899 julistautui sosialistiseksi. Vielä tämän jälkeenkin liberaalit toimivat usein työväenliikkeen kanssa konservatiiveja vastaan. Myös työväestön kohtaamia epäkohtia kuvannut kirjailija Minna Canth toimi nuorsuomalaisten piirissä.

Suomessa ensimmäisten ammattikohtaisten ammattiyhdistysten joukossa olivat vuonna 1888 Helsinkiin perustetut eräiden käsityöläisten yhdistykset ja ensimmäinen liitto oli kirjaltajien ammattiliitto (1897). Ensimmäinen keskusjärjestö, Suomen ammattijärjestö (SAJ) perustettiin v. 1907, ja vuoden lopulla sen piirissä oli 25 000 jäsentä; sen ulkopuolisissa liitoissa ja yhdistyksissä oli 10 000 jäsentä.

Sosialististen ammattiyhdistysten piirissä kypsyi myös itse aate, ja vuoden 1903 Forssan julistuksen myötä työväenliikkeestä syntyi SDP (josta Suomen kommunistinen puolue SKP myöhemmin erosi ja muuntautui Vasemmistoliitoksi sosialismin romahdettua 1989-91). Tuohon julistukseen liberaaleilta kopioidut tavoitteet, mm. yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus, ovat sittemmin toteutuneet, samoin osa sosialistien omista tavoitteista kuten kieltolaki.

Vuoden 1905 suurlakko

Vuosien 1904-05 Venäjän-Japanin sodan nöyryyttävät tappiot laskivat hallituksen suosiota Venäjällä, mikä sai sisäpoliittisen tyytymättömyyden puhkeamaan eriasteisena kapinointina ja mielenosoituksina. Suurlakko alkoi tammikuussa 1905 ja kesällä kapinointi sai verisempiä piirteitä ympäri Venäjää. Moskovassa alkoi rautatielakko 25.10.05; se laajeni nopeasti yleislakoksi. ”Vapausmanifestissa” 30.10. keisari Nikolai II myönsi ”alamaisilleen länsimaiset kansalaisoikeudet ja laajaan äänioikeuteen perustuvan duuman, jonka suostumus tarvittiin uusiin lakeihin. Hallitsija luopui itsevaltiudestaan”, kirjoittaa poliittisen historian tutkija Venla Sainio Suomen Kuvalehdessä kuvatessaan suurlakkoa.

Venäjän levottomuudet olivat heijastuneet Suomessa ja muissa tsaarin hallitsemissa maissa pienin viipein. Lokakuussa aktivistit (itsenäisyyttä tavoitelleet radikaalit), perustuslailliset (liberaalit nuorsuomalaiset ja muita Suomen autonomian ja perustuslain jyrkkiä puolustajia) sekä työväestö ryhtyivät toimimaan Suomessakin nähden tilaisuutensa koittaneen. He käyttivät monia eri keinoja vetoomuksista mielenosoituksiin. ”Mielenosoittajat kantoivat punaisia lippuja, lauloivat Maamme-laulua ja juuri suomennettua Kansainvälistä, särkivät ikkunoita ja pysäyttelivät matkustajavaunuja.”

Suomessa suurlakko päättyi, kun keisari antoi marraskuun alussa manifestin, jossa hän suurin piirtein hyväksyi perustuslaillisten vaatimukset, mm. yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden ensimmäisenä maailmassa (Uudessa-Seelannissa naiset saivat jo äänestää mutteivät asettua ehdolle) sekä painovapauden.

Suurlakko, jonka satavuotispäiviä äsken juhlittiin, vauhditti myös ay-liikkeen järjestäytymistä ja oli tärkeä tekijä SAJ:n synnyssä.

Sosialismi ja työväenliike nykyään

Voisi todeta, että sosialistit kaappasivat työväenaatteen itselleen ja muuttivat sen valistuksesta ja vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta totalitaariseksi ”joukkoliikkeeksi”. Marxilainen luokka-ajattelu pilasi asian. Tämä on kuitenkin vain osa totuudesta, sillä tänäkin päivänä Suomen ja maailman ammattiyhdistykset edustavat monia eri ideologioita oikealta vasemmalle ja ateistisista kristillisiin. Suomessa useimmat ammattiliitot esiintyvät sitoutumattomina mutta käytännössä niiden johtopaikat jaetaan puoluepoliittisesti.

Esimerkiksi SAJ:n perillisessä SAK:ssa kaksi kolmannesta johtopaikoista on läänitetty SDP:lle ja kolmannes Vasemmistoliitolle. SAK:n itsensä teettämien mielipidetutkimusten mukaan sen jäsenistä kuitenkin vain vähemmistö kannattaa vasemmistopuolueita, minkä seurauksena 1980-luvun lopulta lähtien SAK on salannut tutkimusten tulokset.

Sosialistisissa maissa hallitus on esiintynyt työväen suojelijana mutta samalla estänyt vapaan ay-toiminnan. Esim. Puolan Solidaarisuus-ammattiyhdistyksen kapinointi 1980-luvun alussa on monen mielestä nopeuttanut sosialismin romahtamista. Kuubassa pian vallankumouksen jälkeen sen keulakuva Castro petti liberaalit toverinsa, suuntasi maan kohti sosialismia ja mm. määräsi ammattikeskusjärjestöön vaaleilla valitun johtajan yläpuolelle kaksi kommunistiagitaattoria. Pian liberaalit vallankumousjohtajat savustettiin tehtävistään tai suljettiin vankilaan. Myös joissain vähemmän sosialistisissa maissa ammattiyhdistystoiminnalle on asetettu rajoituksia, useammissa (mm. Suomi) etuoikeuksia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s