Taide ei pelasta kilpailulta

Esa Leskinen kirjoitti 21.2. mielipidekirjoituksen Taide pelastaa kilpailulta, 2.2. pitämästään puheesta, jota kritisoin tässä.

Kirjoitus alkaa tarinalla lukioikäisestä Laurasta, joka aikoo tehdä itsemurhan. Syyksi paljastuu, että ”kaikki yrittävät vain hyötyä toisten kustannuksella ja kilpailla keskenään” ja välineelliset ihmissuhteetkin saavat kyytiä. Tällainen aloitus on paha, koska se asettaa tunnelman koko lopputekstille sellaiseksi, että niin, onhan toi totta ja maailma on ikävä, raadollinen paikka. Toi ei vaan ole täysin totta, eikä täysin paha asia. Palataan toisten kustannuksella hyötymiseen myöhemmin ja jutellaan nyt hieman kilpailusta ja ihmissuhteista.

Wikipedian kilpailu-artikkeli sanoo

”Kilpailua käydään useista eri syistä, esimerkiksi luonnossa lajit kilpailevat olemassaolostaan ja liiketaloudessa yritykset kilpailevat asiakkaista. Joissakin kilpailuissa, kuten urheilussa, voittaja tai voittajat saavat palkintoja, kuten rahaa, kunniakirjoja, mitaleita tai pokaaleita.”

Ihmiset, ainakaan Suomessa, eivät kilpaile olemassaolostaan, mutta muutenhan noi kaikki kilpailun sovellukset ovat ihmislähtöisiä. Asiakkaista kilpaileminen tarkoittaa parempien ja halvempien, tai erilaisten, tuotteiden ja palveluiden tuottamista. Tämähän on varmasti kaikkien mielestä hyvä asia?

Välineelliset suhteetkin on ihan ok asia. Jos kaveri ei tuo seurallaan edes mielihyvää, niin onko se kaveri? Eikö ihmiset ole siinä mielessä sosiaalisia eläimiä, että hakeutuvat kaltaisensa joukkoon, muodostaen geneettiseen muistiin perustuvia heimoja? Kirjoitus varmaan tarkoitti jotain aivan muuta. Ehkä Lauran mielestä ihmissuhteissa ei ole tuollaisia immateriaalisia hyötyjä, vaan vaikkapa vain röökien pummaamisia lukion takapihalla? Herkässä iässä maailma varmaan vaikuttaa tuollaiselta, eikä positiivisia puolia yhdessäolosta nähdä.

Ei sitä kun porukalla katsotaan elokuvia. Ei kiivaita baarikeskusteluja. Ei tyttöystävää sylissä työpäivän jälkeen. Ei yhdessä asioiden rakentamista.

On hyvin kyynistä nähdä kaikki suhteeseen tuomansa arvon jotenkin hyväksikäytettynä. Sellaista voi tapahtua tietenkin, mutta hyväksikäyttävistä suhteista kannattaa hakeutua pois.

Esa Leskinen kuitenkin summaa ”Kiinnostavaa oli se, että Laura ei ollut väärässä, eikä hänen tulkintansa todellisuudesta ollut virheellinen. Päinvastoin: hänen havaintonsa oli aivan oikea.”

No, eipä ollut.

Kirjoitus vaihtaakin sitten raidetta kohtalaisen validista pahoinvointipohdiskelusta liberalismi-olkinukkejen mustamaalaamiseen.

”Yhteiskuntaamme hallitseva maailmankuva, jossa ihminen on ennen muuta rationaalinen, hyötyä etsivä eläin, joka irti päästettynä tuottaa näkymättömän käden ohjauksessa suurinta mahdollista hyvää, on kolmessakymmenessä vuodessa johtanut länsimaiden talouden ennalta arvaamattoman haaksirikon partaalle.”

Ihmisen on etsittävä hyötyä, koska haitat johtavat elämän huononemiseen tai jopa lakkaamiseen. Vastakkainen on aivan käsittämätön argumentti – eihän kukaan voi haluta, että hallitsisi maailmankuva, jossa ihminen hakee itselleen haittaa?

Näkymättömästä kädestä Adam Smith kuvaili, että se tarvitsee toimiakseen muutakin kuin vain oman hyödyn etsimisen. Wikipedian artikkelista:

”Mekanismi vaatii muutaman perusteen: hinnan, tehokkuuden, markkinat ja ahneuden. Yksilö tekee laadukasta työtä tehokkaasti, jolloin tuote on hyvä ja halpa. Hän saa myytyä sen markkinoilla kaikille osapuolille sopivaan hintaan. Ostaja saa tarvitsemansa hyödykkeen ja myyjä/tuottaja työstään korvauksen. Kaupassa kaikki saavat mitä haluavat.”

Mitä tässä on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ollut, joka astuisi näkymättömän käden päälle ja löisi vasaralla sen peukaloa? Valtion subventiot tuovat joidenkin tuotteiden hintoja keinotekoisesti alas, jolloin niiden ei tarvitse olla kovin hyviä. Tuottaja saa osan rahansa valtiolta ja osan kuluttajilta, jolloin kuluttaja kokee maksavansa vain välittömän pienen maksun, eikä odota saavansakaan hyvää laatua.

Voidaan toki esittää, että tuottajalla on tuossa tapauksessa moraalinen velvoite laittaa kaikkensa laadukkaaseen tuotantoon. Ulkopuolelta ei vaan ole helppoa, tai mahdollista, sanoa onko tuotanto mahdollisimman laadukasta jo nyt. Se on ainakin selvää, että jos kuluttajat ovat tyytyväisiä eikä kukaan uhkaa kilpailua, mitään ei tapahdu niin nopeasti kuin voisi. Keinotekoisen matalien hintojen kanssa kilpailu vaatisi itse saman keinotekoisen hinnan saamisen, joka on vaikeaa, kun edes verorahat eivät välttämättä riitä kaikkeen. Tämä ei ole toimiva markkina eikä tehokasta toimintaa.

Ahneudella on kovin paha kaiku, jota vasemmisto tietenkin väärinkäyttää. Usein siteerataan Gordon Geckoa, Wall Street -elokuvan ”pahista” väärin, että ”Greed is good.” Lainaus onkin ”Greed, for the lack of a better word, is good.” (ks. video). Ahneuden voi kääntää myös positiiviseksi ja tuottavaksi asiaksi. Negatiiviseen ahneuteen keskitytään kovin paljon; esimerkiksi muista hyötymiseen tarjoamatta itse mitään tai varastelemisella rikastumiseen. Positiivinen ahneus, jossa haetaan hyvinvointia muiden kanssa yhteistyössä, on käytännössä katsoen unohtunut.

On teknisesti toki totta sanoa, että ihminen on päästänyt länsimaiden talouden hätään. Se ei vaan ole totta, että se on tapahtunut vain viimeisen 30 vuoden aikana tai näkymättömän käden ohjauksessa – talouskriisien määrä ja tiheys on vain lisääntynyt hyvinvointivaltion väliintulon jälkeen.

Voisimme katsoa miltä talouskriisit näyttivät aikana, joka ei vastaa meidän tänhetkistä yhteiskuntajärjestelmäämme. Jos tutkitaan 1800-luvun Amerikan kriisejä, huomaamme, että ne tuntuvat vierailta valtiolle, jossa olemme viimeiset 30 vuotta eläneet. Käytännössä kaikki ovat markkinahäiriöitä, kun nykyiset talouskriisit ovat selkeästi valtiohäiriöitä. Eivätkä ne yleensä kestäneet niin kauan kuin esimerkiksi Kreikan kriisi toistaiseksi. Kas kummaa.

Palataanpa kuitenkin alkuperäiseen kirjoitukseen katsoaksemme mitä mieltä se on tästä.

Maailmassa olevan rahan määrä on kasvanut valtavasti, mutta sen takana oleva konkreettinen substanssi, työ ja sen hedelmänä syntyvä reaalinen tuotanto, on suhteessa paisuneisiin rahoitusmarkkinoihin vähentymistään vähentynyt. Valtioiden tarjotessa kansalaisilleen yhä enemmän niukkuutta taloudelliset suhteet ja kilpailun sekä tuottavuuden vaatimukset ovat alkaneet hallita yhä enemmän myös sosiaalista elämää.

Ensimmäinen lausehan on aivan totta! Tuskin on enää valuuttoja, jotka eivät kelluisi ja inflatoituisi. Sanaa inflaatio käytän klassisessa merkityksessä, josta voi käyttää myös neoklassista termiä valuuttaekspansio. Yleensä inflaatio mielletään hintojen nousemiseksi, mutta silloin se on seurausta valuuttaekspansiosta. Voidaan esittää, virheellisesti toki, että liikkeellelasketun valuutan määrällä ei ole väliä, koska hinnat seuraavat sitä. Lasketaan liikkeelle rahaa, palkat nousee, ruoan hinta nousee, mutta ei sillä ole väliä koska ruoan hinta suhteessa palkkaan pysyy vakiona. Olisipa se noin mustavalkoista.

Sillä on väliä mihin raha lasketaan. Valtiot lainaavat keskuspankeilta ja raha valuu hyvin epäsymmetrisesti alas, eikä välttämättä aina alas asti. Siinä mielessä vasemmiston kritiikki trickle-down -taloudesta ei ole täysin perusteetonta, mutta siinä mielessä väärää, että sitä rahaa myös estetään pääsemästä alas asti. Silloin kun rivikansalaista ”yläpuolella” (lähempänä uuden rahan injektiopistettä) markkinat alkavat mukautua uuteen rahaan, huomataan, että suhde palkan ja hintojen välillä ei olekaan vakio. Tämän takia on usein indeksipalkankorotuksia.

”Uskonnon ja kollektiivisten aatteiden kadottua suuria massoja yhdistävinä periaatteina jokainen on oman onnensa seppä ja ihmisen asema suhteessa toiseen on viime kädessä kilpailullinen. Ihmistä aletaan pisteyttää heti kun hän syntyy. Kilpailu parhaista lastentarhoista, parhaista koulupaikoista alkaa jo lapsena. Nuori ei saa pitää välivuotta eikä etsiä itseään ja sitä mitä elämältä haluaa, koska muuten maa kaatuu. Samalla pitäisi kuitenkin olla luova ja innovatiivinen, sillä uusi talous tarvitsee yhä uusia teknologioita ja uutta sisältöä.”

En tiedä miten uskonto tähän liittyy, paitsi ehkä siten, että kirkko oli yksi varteenotettava vaihtoehto hyväntekeväisyysjärjestöjen parissa ennen hyvinvointivaltiota? Kollektiivinen aate tuskin on kadonnut yhtään mihinkään, se on vaan muuttanut muotoaan positiivisen ahneuden ajoilta tiedostamattomien valtiohäiriöiden vastaan taistelemiseksi.

Luulisin, että kilpailu parhaista lastentarhoista ja koulupaikoista alkaa siksi, että vanhemmat välittävät lapsistaan. Tämänkin vastakohta on käsittämätön. Onko mahdollista, että vanhemmat haluaisivat lapsensa huonoon kouluun? Ehkä yleisempää on välinpitämättömyys, mutta onko sekään tavoiteltava yhteiskuntajärjestys?

Puheet siitä, että maa kaatuu välivuoden takia on ilmeistä soopaa. Toki koulutusjaksot ovat pitkiä ja ihmisiä ylikoulutetaan suuresti, joka vaikeuttaa esimerkiksi välivuoden pitämistä. Tuossa on taustalla kulttuuri, joka arvostaa moista koulutusta, josta suurta osaa ei sovelleta. Siihen vaikuttaa myös indoktrinaatio, että ”maa kaatuu” välivuosien takia.

Naisten asemaa töissä parjataan myös. Eivät pääse etenemään kuin miehet, jos aikovat hankkia lapsia. Ei tämä ole ihmisoikeusrikos vaan välttämättömyys. Luetaan vaihteeksi legendaarinen artikkeli Vauva maksaa työnantajalle kymmeniä tuhansia euroja Taloussanomista.

”Kuusi työntekijää äitiyslomalla samaan aikaan oli merkittävä määrä, sillä yritys työllisti yhteensä kymmenen työntekijää. Yhteensä työntekijöiden raskaudet maksoivat turkulaiskampaajalle 60 000 euroa.”

Jos yritys menee nurin naisen palkkaamisen takia, voi se aiheuttaa suhteessa melko suuren paikallisen työttömyyden. EK ehdotti artikkelin mukaan isän työnantajalla osan maksattamista. Tässä on ilmeisinä ongelmina isyyden todistaminen ja mahdollinen tiettyjen ikäisten miesten tuleva syrjintä. Valtiolla maksattaminen saattaa tuntua vaihtoehdolta. Se voi pahimmillaan johtaa viime hetkillä tehtyihin moraalittomiin ja laittomiin abortteihin, jotka leimataan keskenmenoiksi. Lapsilisät otettiin käyttöön kannustamaan ihmisiä tekemään lapsia; tämä olisi samaa, mutta aivan liian suuressa ja kalliissa sfäärissä. Ainoa malli, jossa ei ole systeemistä riskiä, on nuorten työllistäminen, säästöt ja tukien poistaminen. Ikävä kyllä sellaista kulttuurievoluutiota ei ole havaittavissa.

Esa Leskinen huomauttaa myös, että joka viides työelämässä oleva syö masennuslääkkeitä. Jos tähän lisätään päälle alkoholinkäyttö, tupakointi ja laittomat päihteet, on luku (kuulemma, [citation needed]) yli 10% koko väestöstä. Nyt aletaan olla taas paljon relevantimman kysymyksen parissa. Leskinen ei perustele kovin syvällisesti tätä, mutta esittää periaatteessa oikein, että kyseessä on pelko. Työttömyyden ja köyhyyden pelko.

Työttömyyskassat ja muut säästämisen muodot ovat tähänkin paras ratkaisu. Vanha kansanviisaus on, että aina pitäisi olla parin kuukauden palkka säästössä. Kuinkahan monella on mahdollisuus tähän? Aiemmin huomattiin, että palkat ja kustannukset eivät välttämättä seuraa toisiaan, koska taloutta keinotekoisesti muutellaan.

”Kaikki on mitattavaa, ja mitattavuus tehdään viime kädessä rahalla. Tämä on itse asiassa täysin looginen ajatus. Jo Hegel totesi aikoinaan, että tiukan materialistisessa maailmassa itse on yhtä kuin raha. Raha on sosiaalisen energian korkein aste, ja jos itseä aletaan mittaamaan, niin raha on ainoa yksikkö, jolla mittaaminen voi tapahtua. Kaikki on muu on vain kuvittelua.”

Tuo on varsin järkevä lainaus kirjoituksesta. Saa toki ehdottaa parempaa mittaria, mutta tuossa ei sellaista ehdotusta ollut. Koulun hyvyyden mittariksi ehdotetaan koulutuksen tasoa, joka on tietenkin ihan hyvä, mutta mitä jos se hyvyys tulee liian kalliilla hinta/laatu -suhteella? Jos koulut eivät olisi valtion monopoli, voisi vanhemmat päättää itse mikä koulu tarjoaa hyvää kustannussuhdetta lapsilleen. Ikävä kyllä tämäkin vaatisi sen, että ensin olisi varaa maksaa itse. Ei kovin helppoa jos merkittävä osa lapsista maksatetaan jo nyt äidin työnantajalla ja veroilla, eikä säästöjä ole.

Aalto-yliopiston tuotantotalouden professori Paul Lillrank saa myös kyytiä. Hän esitti, että köyhät sairastavat rikkaita enemmän elämäntapojen takia.

”En lähde nyt tässä purkamaan sitä, että Lillrankin mieleen ei selvästikään tule se, kuinka paljon kalliimmaksi terveellisesti syöminen tulee markettien einesmättöön verrattuna, tai se, että köyhä ihminen tosiaankin jättää helposti menemättä lääkäriin, koska se edellyttää myös julkisella puolella – ainakin varattoman kukkarossa tuntuvaa – rahallista satsausta.”

Todennäköisesti Lillrank tuotantotalouden professorina tietää ruoan tuotantokustannusrakenteista enemmän kuin teatteriohjaaja. Joskus isojen tittelien haltijat ovat väärässä, mutta järkikin puoltaa sitä, että huonotasoinen ruoka on halvempaa kuin hyvätasoinen. Ei ehkä niin paljon kuin nyt, mutta siitä lisää pian.

Sivuhuomiona vain ensin, että jopa taloustieteilijä Thomas Sowell osui hieman harhaan tässä. Video on varmasti Youtubessa, vaikken löydä sitä nyt. Hän perusteli köyhien suhteellisen hyvää asemaa sillä, että on varaa syödä ylipainoon asti. Köyhyyden ja ylipainon korrelaatio perustuu epäterveellisen ruoan subventointiin, jolloin köyhien asema on hyvä koska on ruokaa, mutta huono koska se on epäterveellistä.

Amerikan yhdysvalloissahan esimerkiksi maissia subventoidaan järjettömän halvaksi ja siitä tehty siirappi saa melkein minkä vain maistumaan hyvältä. Haittapuolena on, että se lihottaa ja tuhoaa maksan alkoholin tavoin. On vaikea pitää valtion väliintuloa tässä mitenkään positiivisena asiana, koska se myrkyttää ihmisiä.

Suomalaisten einesten tuotantokustannuksista on vaikea löytää tietoa. Voi olla, että osa sisällöstä on subventoitu halvemmaksi kuin mitä se muuten olisi, mutta ainakin heikkotasoinen liha on varmasti aina vähän korkeatasoista halvempaa. Kuten aiemmin näkymättömästä kädestä puhuessa, tuo subventio ja kilpailu -pointti on tärkeä joka tapauksessa. Jos hinnat olisivat, tai ovat nyt, markkinatasolla, täytyy kilpailun tuoda niitä alas. Kilpailu tulee kulutuspäätöksistä. Kulutuspäätökset tehdään ostamalla sen verran parempaa mihin on varaa, kunnes huonoimmat tuotteet karsiutuvat pois.

En sitten tiedä olisivatko Leskisen mielestä köyhät mielummin täysin ilman ruokaa? Koska tällä hetkellä ilman hintaa madaltavaa kilpailua terveellisessä ruoassa on vaihtoehto halpa ja epäterveellinen ruoka. Paras tapa pakottaa siirtymään terveelliseen ruokaan on tehdä epäterveellisestä ruoasta kallista, esim veroilla, mutta se nähtäisi köyhien kiusaamisena. Jos epäterveellinen ruoka aiheuttaa suurempia kustannuksia julkiselle terveydenhuollolle, olisi reilua maksattaa se asiakkaalla, esimerkiksi einesverossa, mutta silti sitä pidettäisi kiusaamisena. Jos kallis ruoka pakotetaan halvaksi, loppuisi se nopeasti kesken. Ja kaikille jäisi vain halpoja eineksiä ja väki kokonaisuutena kärsisi pidemmän päälle.

Kirjoitus jatkaa väsyneeseen vertailuun, että talous on uusi uskonto, vaikka onkin ”ikivanha”. Talous syntyy ihmisten toiminnasta, joten hän on oikeassa siinä, että talous on ikivanha. Luultavasti kaneetit kuten ”Valistus, teollistuminen ja tieteellisen ajattelun läpimurto johtivat Jumalan kuolemaan ja uskonnon häviämiseen kollektiivista olemassaoloa johtavana periaatteena.” asettaa hänen näkemyksensä ikivanhuudesta muutamia kymmeniä tuhansia vuosia liian pitkälle tulevaisuuteen. Se ei tosin ole kovin outoa kun teksti saa viimeistään nyt vahvasti taikauskoisen sävyn.

”Ennen ihminen eli osana sukupolvien virtaa, nykyään oleellista on henkilökohtainen olemassaolo. Ihminen on yksilöllistymisen myötä siirtynyt rajattomuuden maailmasta yhä enemmän kohti rajallisuutta. Kuolevaisuus on alkanut hallita elämäämme, ja tällä kuolevaisuudella on liberalismin kasvot.”

Niin, no, itse valitsisin mielummin realistisen maailmankuvan kuin taikauskon. Taikausko on hyvä renki, mutta huono isäntä. Toisaalta suuri osa maailmasta uskoo johonkin jumalaan, eikä ateismi todellakaan vähennä suvun tärkeyttä. Implikaatio tuosta kuitenkin on, että objektiivisen maailmankuvan sijaan täytyisi valita taikausko tai uskonto, jonka varjolla ei tarvitse tehdä juurikaan mitään. Tämä tuntuu varmasti hyvältä ajatukselta, eiköhän me kaikki olla loman tarpeessa ja sitä rataa, mutta maailmassa ei ole peruskallion lisäksi juuri mitään muuta, joka toimisi tekemättä mitään aktiivista. Ja haitan hakeminen on huonompi asia kuin hyödyn, joten mikä se ongelma olikaan? Liberalismi, ateismi ja individualismi ovat ehkä sittenkin ihan hyvä tapa nähdä maailma.

Jotakin lausetta kuten ”Meidän yhteiskuntamme perustuu jatkuvasti kasvavaan tyydyttämättömään haluun, joka pitää koneiston rattaat pyörimässä ja kurssit ylämäessä, aina siihen asti kunnes väistämätön romahdus tulee.” alkaa lukea mielellään. Toihan on juuri se ominaisuus, jolla ollaan kiivetty alas puista, keksitty tuli ja pyörä, teräs, teollisuus, internet! Mutta väistämätön romahdushan ei ole mikään looginen jälkiseuraus tästä. Omistusoikeudet takaavat sen, että kenenkään etujen mukaista ei ole esimerkiksi riistokalastaa, vaan varmistaa, että resurssit riittävät mahdollisimman pitkälle.

Talouden romahdus täytyisi määrittää ensin, että miten vakava häiriö lasketaan romahdukseksi. Viime aikoina sitä on käytetty esimerkiksi vuoden 2008 pörssikuplasta, asuntokulpasta ja Kreikasta. Nämä ovat talouspoliittisia ongelmia, huom poliittisia, eivätkä markkinahäiriöitä. Markkinahäiriöit ovat pientä verrattuna vuosikymmenien kurjuuteen. Niiden ennustaminen on myös vaikeampaa. Poliittisten päätösten seurauksia on helpompi ennustaa, koska lait ja sääntely muuttuvat niiin harvakseltaan. Tämä saattaa luoda pehmeän ja pörröisen tunteen, että valtiohan on hyvä, koska se tuo ennustettavuutta. Toisaalta, kun valtion velkaantuminen on 15 000 euroa minuutissa (keskimäärä hieman hajautetummalta ajalta), joka tullaan maksattamaan viimeistään tulevien sukupolvien veroissa, en itse ainakaan kaipaa tällaisia ennustuksia.

”Taide on meidän maailmassamme se viimeinen toiminnan kenttä, jonka tarkoitus nimenomaan ei ole tuottaa rahaa. Saattaa olla, että taiteeseen satsaaminen todellakin joskus tuottaa rahallista hyötyä, mutta parempi olisi, ettei tuottaisi. Se arvo, mitä taide oikeasti tuottaa, on päinvastoin pysähtymisen kokemus, kokemus siitä, että minun ei tarvitse tuottaa yhtään mitään.”

Kävin katsomassa elokuvan GI Joe: Rise of the Cobra elokuvateatterissa. Kokemus oli yhtä huikea kuin saman ohjaajan Muumio-elokuvien jälkeen. Pysähtymisen ja tuottamattomuuden tunne yhdistettynä vielä rentoutumiseen ja viihtymiseen.

Jos joku maalaa tauluja, joita kukaan ei halua, niin se on kunnioitettavaa intohimoa itsensä toteuttamisesta, mutta (kuten kirjoituksessakin sanotaan) täysin hyödytöntä. Ehkä sillä on maalarille hyötyä? Tunnetuin täntyyppinen artisti oli Vincent van Gogh, joka ei elänyt erityisen onnellista elämää. Häneen vedotaan kohtalaisen usein, että olisiko hän ollut tekemättä itsemurhaa, jos olisi ollut taidetukisäätiöitä ja hyvinvointivaltioita tukemassa hänen taidettaan. Voi muuten olla, että hänen tyylinsä ei olisi miellyttänyt tukijoita sen enempää kuin muitakaan, ja huonosti olisi kuitenkin mennyt.

”Taiteilija ei voi laskelmoida tai teeskennellä, tai muuten hän jää heti kiinni. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö taiteilija voisi olla laskelmoiva tai rahanahne ihminen, mutta se on toinen asia.”

Tyrmäsikö Leskinen pointtinsa täysin? Tässä antikliimaksissako se sitten oli? Rehellinen taiteilija, joka rikkoo todellisuuden ja tietoisuuden rajoja tehdessään hyvää työtä voikin olla laskelmoiva tai rahanahne?

Entä kun kuulee musiikkia, joka on aivan varmasti tehty nerokkaaksi? Stanley Kubrickin elokuvat? Puhutaanko tässä nyt eri laskelmoinnista kuin miksi minä sen miellän?

Vai oliko pointti liberalismi-olkinuken polttaminen vajaallisten talouskäsitysten alttarilla?

Joka tapauksessa urheilijat, muusikot ja monet muut asiakkaistaan riippuvat henkilöt, kiittävät usein yleisöään, jota varten, ja jonka ansiosta, ja jonka puolesta he voivat tehdä juttuaan. Jonkun toisen kiitollisuudella on terve nöyrtävä vaikutus. Kirjoituksessa siis sanotaan, että se kiitollisuuden hakeminen saa taiteesta puuttua. Taiteen on saatava ja voitava olla sellaista, joka ei näy. Tai joka ei herätä ”kiitos kun sain nähdä tämän taulun” -reaktioita. Se voi tehdä niin, mutta jos se tuotettaisi herättämään sellaisia tunteita, olisi se liian ”kaupallista.”

Eikä taiteella ole juuri mitään tekemistä järjestelmällisten taloushäiriöiden kanssa.

Koska markkinaliberaalisti tuotetaan kirjoja, musiikkia ja elokuvia vapaaehtoista kulutusta varten, on kummallista eriyttää muut taiteen muodot tästä. Varsin kummallista.

Lopussa on tarina yhteensattumasta (linkki cracked.comin artikkeliin), kun kirjailija Morgan Robertson kirjoitti Titan-nimisestä, hyvin Titanicia muistuttavasta aluksesta, joka törmäsi jäävuoreen. Kuten todettu, taikauskoisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä. Tuskin on yllättävää, että tutkimalla laivanrakentamisen trendejä, matkustusreittejä ja nimeämiskäytäntöjä voi ennustaa jotain oikein.

Vähän kuin valtioiden talouspolitiikkaakin tutkimalla.

Video liittyy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s