Pandemrix-rokotteen jälkimainingeissa julkinen ja yksityinen mielipide rokotuksista ovat yhtäkkiä eronneet voimakkaasti. Tämänhetkinen keskustelu pelottaa itseäni: aiheessa ollaan kovaa vauhtia menossa metsään, vaikka samalla rokotukset ovat aihe joka mielestäni on aivan erityisen olennainen rajatapaus ja mittatikku liberaalille poliittiselle ajattelulle.

Ei niin kauan sitten epideemiset, usein virusperäiset infektiotaudit olivat vakava kansanterveydellinen uhka. Nimenomaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvana se oli erityisen kammottava ja varsin yleinen uhka, jota vastaan rokotukset olivat suoranainen toivo ja lupaus. Tuon lupauksen rokotukset (ja bakteeripuolella antibiootit) ovat myös täyttäneet: toisin kuin aiemmin, nykyään oletuksena on että terve vauva kasvaa lähes täydellisellä varmuudella terveeksi aikuiseksi, jopa kärsimättä pysyviä vammoja niistä infektioista joita lääketieteemme ei vielä osaa täysin hallita.

Kun tilanne on nykyään tämä, ja on ollut sitä sukupolven verran jo, nyt vanhemmuusikään tulevat eivät enää näytä ymmärtävän rokotteen kokonaisarvoa. Tämä on sinänsä odotettavissa: tottahan kaikki miettivät asioita ensi sijassa rajalla ja kokemukseensa verraten, mikä on yleensä myös järkevin tapa toimia. Silti infektiotauteihin liittyvissä kansanterveysasioissa tämä ei nähdäkseni ole koko tarina.

Yleisterveeseen yhteiskuntaan tottuneelle näyttää siltä, että rokotus on lähes arvoton, kun riski saada vakava infektiotauti on muutenkin niin vähäinen. Niinpä yksittäisen rokotustapahtuman sisältämä riski tulee pääpuheenaiheeksi, rokotusten kokonais- sekä eritoten yhteishyödyn jäädessä taka-alalle. Voitaisiin ehkä sanoa, että kun päästään lähelle rokotusten yksityistä markkinatasapainoa, rajalla kärpäsistä sitten tulee härkäsiä; kun kuolema tai pysyvä invaliditeetti eivät juuri nyt enää ole olennaisia ongelmia, kaikkien halu kantaa rokotusten minimaalinenkin jäännösriski vähenee rankasti. Tuota riskiä ei myöskään arvioida järkevästi, kun viimeinen sukupolvi joka joutui taistelemaan infektiotautien täyden hirvittävyyden kanssa alkaa jo olla lisääntymisikänsä tuolla puolen. Kun infektiotauteihin ja niiden ehkäisyyn sitten liittyy myös erityisen voimakas ei-yksityinen, koko yhteisöä koskeva puolensa, tuo yksityinen harkinta ei ole sinänsä riittävää.

Pandemrix-rokotteen jälkeisen narkolepsiakeskustelun myötä tästä yksityisen ja julkisen hyötylaskun erosta lähtevä ajattelumalli on nähdäkseni vihdoin rantautunut Suomeenkin. Aiemmin sama tapahtui kolmoisrokotteen ja autismin kanssa anglosaksisessa kulttuuripiirissä—traagisin kansanterveydellisin seuraamuksin. Itseäni siis hirvittää se, voitaisiinko meilläkin olla menossa niihin samoihin lasten joukkokuolemiin joita briteissä tuli, kun keskustelu aiheesta näyttää niin hirvittävän samanlaiselta juuri nyt. Välitän myös aiheesta omakohtaisesti tyyppinä, joka on potkinut ja purrut lapsena poliorokotetta piikittävää, vaikka samalla toinen vanhemmistani on polioinvalidi—nähdäkseni lähes täydellisin esimerkki siitä miten kansanterveys ja omat halut eroavat toisistaan.

Kaksi suurinta ongelmaa keskustelussa lähtevät molemmat nähdäkseni siitä, kuinka tällainen aihe ajaa julkista ja yksityistä eroon toisistaan. Rokotuksen hyöty rajalla on nykyään lähinnä yhteiskunnallinen: se pitää meidät suomalaiset toivottavasti joukkoimmuuneina joillekin ikäville asioille, ainakin yhden ikävän influenssakannan suhteen. Yksittäinen vanhempi kuitenkin pelkää kuollakseen mitä tahansa pysyvää haittaa lapselleen, ja helposti tarttuu joko ennen ongelmaa tai erityisesti sen jälkeen mihin tahansa tiedonjyväseen joka auttaa oikeuttamaan sen ettei rokotusta tarvita. Näin jopa silloin kun vanhempi aidosti ymmärtää rokotusten yhteiskunnallisen hyödyn.

Samalla viranomaistaholla ei näköjään ole ensimmäistäkään ymmärrystä rokotuksia pelkäävää kohtaan. Ja jos sitten vielä tulee jotain narkolepsiaepäilyjä, julkisella taholla ei jälkikäteen ole juuri sen enempää ymmärrystä tai halua kantaa vastuuta kuin huumekauppiaallasi, yliannoksesi jälkeen. Tai jos onkin, viranomainen liikkuu toimissaan juuri niin hitaasti että yhteiskunnallinen ongelma on ehtinyt syntyä kauan ennen kuin vastuunkantoa alkaa näkyä käytännössä.

Kaikki tämä syöttää sellaista keskusteluilmapiiriä, jossa ”ruohonjuuritason” vastakansanliikkeet syntyvät, pseudotiede kukkii, julkinen taho vetäytyy poteroihinsa suojatakseen erinäisiä virkojaan, ja oikea yhteisöllinen ongelmanratkaisu pysähtyy teloilleen. Kolmoisrokote/-autismi-jutuissa tästä käytettiin lopulta brittilehdistössä vakiona termejä ”dead end” sekä ”impasse”. Jälkimmäisessä afäärissä toki oli myös mukana tieteellistä vilppiä, mutta sekin sitten julkiselta puolelta päätyi tiedepoliittiseen äkkihirttotuomioon, eikä auttanut juurikaan julkista keskustelua rokotteista tai niiden sivuvaikutuksista.

En haluaisi nähdä että tällainen historiallinen virhe toistetaan Suomessa. Rokotusasioissa kun se tarkoittaisi aivan kirjaimellisesti lisää kuolleita lapsia. Jopa molempiin suuntiin: rokotuksen puutteesta, sekä rokotuksista itsestään, jollei järkevää tutkimusta tehdä nopeaan tahtiin.

Tämä on sitten se mikä aiheessa myös lopulta haastaa eniten liberaalia yhteiskuntafilosofiaa: infektiotaudit ovat yksi niistä asioista joissa yksilön käytöksen tulisi olla täysin kohtuuttoman rationaalista ja moraalista jotta yksilö voisi taudin saatuaan vielä rajata sen vaikutusta muihin. Itse olen löytänyt vain yhden asian jossa on hankalampaa hallita sitä haittaa jonka omalla toiminnallaan voi aiheuttaa toisille ”vahingossa”: ilmastonmuutoksen. Joten niin sen kuin infektioiden ja rokotusten kohdalla minusta järkevästi ajatteleva liberaali mieltää aiheen ulkoishaitaksi, jota on oikeus hallita julkisella tasolla ja pakkotoimilla. Luultavasti jopa suuremmalla syyllä kuin vaikkapa valtion ulkopuolustusjäsenyyttä ja siihen liittyviä veroja.

Niinpä kannatan pakkorokotusta, vaikka en esimerkiksi valtaosaa verotuksesta. Jopa niin, että—sanotaan nyt asiat suorasti—tietty pieni osa rokotettavista lapsista kuolee tai rampautuu. Nimittäin aina kun teemme tällaisia päätöksiä, käsissä on jonkun verta joka tapauksessa. Edes täysi anarkokapitalisti ei voi lopulta paeta sitä vastuuta, että olisi voinut ehkä estää jonkun kuoleman yksityisen hyväntekeväisyyden kautta, tai sitä että ehkäpä poliittinen valinta julkisen hiiliveron puolesta olisi voinut estää massakuoleman jossain etäisessä rannikkokaupungissa joka sattui tulvimaan.

Eettinen kriteeri ei siis voi nähdäkseni edes liberaalin kannalta olla se, että yksilöt vain päättävät keskenään kaikessa. Vähintäänkin näissä ulkoishaitoissa kuten infektioissa päätöskriteerion tulee olla yhteisöllinen, ja pitäisi myöntää että minimissäänkin tässä tarvitaan myös pakotusta. Sillä kuten jo yllä sanoin, yksityiset kannustimet eivät todellakaan riitä tässä sille tasolle joka on tehokas. Nehän eivät välttämättä riittäneet edes silloin kun on jo voimakkaita julkisia kannustimia rokotukseen, lisäksi.

Vaan toki sitten tällaisissa asioissa julkisen sektorin tulee myös kantaa pakko- ja muihin kannustinpäätöksiinsä liittyvä riski parhaimmansa mukaan, sekä oma-aloitteisesti pitää laajempi kansa selvillä siitä mitä päätöksistä taas myöhemmin seurasikaan. Sitä se ei nykyään tee, riittävän selvästi tai varsinkaan nopeasti. Ei ole mitenkään annettua että julkinen sektori kantaisi vastuunsa siitä, että rokotetut lapset tosiaan olisivat saaneet pysyvän vamman, narkolepsiassaan.

Julkinen sektori ei myöskään usein tee riittävää eroa tieteen ja politiikan välille, kun luonnollisesti kuka vain haluaisi suojata arvovalintansa kritiikiltä väittämällä että se seuraa suoraan tieteestä—seurauksena THL, jonka piti olla tieteellinen neuvonantaja, näyttäytyy meilläkin tämän takia yhtäkkiä valtion virastona, aivan kuten jenkkien FDA talidomidi-skandaalissa. Se yhteiskunnallisen keskustelukulttuurin rikko jota olen yllä kritikoinut on yhtäkkiä saattanut THL:n asemaan, jossa se on helppo vihollinen kansalle, epäuskottava neuvonantaja poliitikolle, ja mitä luultavimmin jatkuvasti kykenemättömämpi täyttämään oikeaa, tieteellistä rooliaan. Kaikkien häviöksi samaan aikaan.

Juuri tämänkaltaiset, ylläkuvaamani prosessit ovat jumittaneet jenkkilän julkisen kansanterveystyön niin pahasti että me suomalaisina naureskelemme sille avoimesti. En siis oikein haluaisi, että me jatkamme samaa tietä, jolla yksittäiset skandaalit johtavat ylisäätelyyn, yksityisen kansalaisen epäuskoon hyödyllistäkin kansanterveystietoa kohtaan, sekä vieläpä tieteellisen tutkimuksen politisoitumiseen ja hankaloitumiseen. Ikävän raahaavaan prosessiin jopa tieteessä, mitä kukaan ei taatusti halua.

Josko tähän keskusteluun siis saataisiin vähän lisää sitä perinteistä suomalaista yhteistyöhenkeä? Hallinto, tutkimus, kansa ja kriitikotkin yhdessä, tähdäten yhteiseen päämäärään: monitahoiseen yhteistyöhön, hyvin ymmärrettyyn yhteiskunnan tasoiseen tautien kontrolliin, kaikkien ymmärrykseen siitä että tässä puhutaan kuitenkin aika rajuista tunteellisista asioista, järkevään riskien allokaatioon joka kuitenkin aina on läsnä, ja niin edelleen. Tämä on hankala aihe kun verta tosiaan on aina kaikkien käsissä jotenkin, mutta josko minimoisimme sen veren määrän sitten, yhdessä?