Michael Mooren uusimmassa propagandadokkarissa Where to Invade Next Moore matkustelee pitkin Eurooppaa hakemassa oppia Amerikan ongelmiin. Leffa on suomalaisittain mielenkiintoinen lähinnä sen Suomen koululaitosta käsittelevän osuuden takia, mutta käytännössä koko leffa on eurooppalaisen hyvinvointivaltion ylistystä. Epäilemättä moni pohjoismaalainen kykenee katsomaan leffaa omahyväisesti nyökkäillen, mutta muissa haastateltavien ja Mooren täydellisen sinisilmäinen suhtautuminen eurooppalaiseen malliin herättää lähinnä myötähäpeän tunteita.

Ensin Moore matkaa Italiaan, missä ihmiset pitävät pitkiä palkallisia lomia. Moore spekuloi, että pitkät lomat ja valtion kustantamat äitiysvapaat vaikuttavat positiivisesti hedelmällisyyteen, mitä loppujen lopuksi tarvitaan hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Myös Suomessa tästä asiasta on jankattu, että äitiysvapaiden heikentäminen saattaa myös heikentää hyvinvointivaltion tulevaa rahoituspohjaa heikentyneen hedelmällisyyden kautta. Ihme kyllä Yhdysvalloissa – missä siis ei ole mitään virallisia äitiyslomia – on jo pitkään nautittu länsimaisittain korkeista hedelmällisyysluvuista (1,87). Sen sijaan Italian hedelmällisyysluku (1,43) on melkein yhtä huono kuin Japanin (1,40). Moore ei myöskään mainitse, että Italia ei ole pahemmin talouskasvua nähnyt yli kymmeneen vuoteen, minkä seurauksena etuja on jouduttu leikkaamaan. 18-34-vuotiaista yli puolet elää vielä vanhempiensa luona, sillä heillä ei ole varaa muuttaa pois.

Ranskassa Moore piipahtaa peruskouluissa, missä nähtävästi tarjoillaan gourmet-tason ruokaa. Siitä ei sitten tiedä, miten tyypillistä tämä Ranskassa on, saatikka muissa hyvinvointivaltioissa. Kumiperuna-Suomeen ilmiö ei ainakaan vielä ole yltänyt. Ranskan seksuaalikoulutuksen ylistäminen on kyllä paikallaan, sillä amerikkalainen puritanismi johtaa lähinnä nuorten vastuuttomaan seksuaalikäyttäytymiseen ja sitä seuraaviin vanhempien hysteerisiin ylireagointeihin.

Suomi-osuus ei mene täysin metsään. Lasten rääkkääminen pitkillä koulupäivillä ja niitä suhteettomasti pidentävillä
kotitehtävillä Kaukoidän tyyliin on tarpeetonta. Koululaitoksen onnistuminen on kuitenkin muutakin kuin vain pärjääminen
kansainvälisissä vertailuissa. Moore ei tietenkään mainitse sanallakaan Suomen jatkuvasti korkeaa työttömyyttä. On myös naiivia kuvitella, että Suomen metodit tuloksineen voitaisiin sellaisinaan siirtää joihinkin Chicagon ghetto-kouluihin. Suomi on ainakin toistaiseksi hyötynyt homogeenisestä väestöstä, kuten myös muut PISA-tilastojen kärjessä roikkuvat maat. Sitä vastoin länsinaapurissamme PISA-tulokset ovat tippuneet ropisemalla sitä mukaa, kun väestön homogeenisyys on vähentynyt. Leffassa ylistettävä tasapäistävä julkinen koulutus myös ehkäisee poikkeusyksilöiden kehittymismahdollisuuksia, kun samaan aikaan Suomessa jankataan innovaatioiden tarpeellisuudesta.

Portugalista Moore hakee oppia Amerikan loppumattomalle huumesodalle. Laihoihin tuloksiinsa nähden pahasti ylimitoitettu huumesota sietääkin saada kritiikkiä, mutta tätä osiota seuraava Norjalaisen vankilajärjestelmän ihailu herättää lähinnä vastenmielisyyden tunteita. Osio on tarkoitushakuisesti harhaanjohtava yhdistäessään murhaajien ja raiskaajien lempeän kohtelun maan alhaiseen rikollisuuteen. Mooren mielipiteestä huolimatta Yhdysvalloissa on monia osavaltioita erityisesti maan koillisessa, joissa tehdään yhtä vähän rikoksia kuin Pohjoismaissa, vaikka paikalliset rangaistuskäytännöt ovat huomattavasti rankempia kuin täällä (puhumattakaan aseiden saatavuudesta). Se on sitten eri asia, kannattaako mitättömistä huumausainerikoksista sulkea linnaan väkivaltaisten yksilöiden pariin.

Jostain syytä Moore päättää piipahtaa myös Tunisiassa, missä taistellaan naisten oikeuksien puolesta. Osion pointti jää hieman hämärään, sillä takapajuisena arabimaana Tunisia ei voi opettaa länsimaille yhtään mitään yhteiskunnan pyörittämisestä.

Viimeisenä Moore päätyy Islantiin, merkityksettömään saarivaltioon. Tässä osiossa myydään sitä ideaa, että kaikki asiat olisivat paremmin, jos naiset päättäisivät asioista miesten sijaan. Seksismiä ei säästellä; mieshormonit nähtävästi johtavat taloudelliseen tuhoon, kun taas naiset pörssiyhtiöiden johdossa (tietenkin hallituksen päätöksen, ei pätevyytensä, seurauksena) ovat avain taloudelliseen hyvinvointiin. Kaksinaismoralismiin sorrutaan pahasti, sillä yritäppä mainita naishormonit negatiivisessa yhteydessä saamatta kuumaa vettä niskaasi. Mooren ja hänen kannattajiensa maailmassa kuitenkin ainoastaan valkoiset heteromiehet voivat syyllistyä seksismiin tai rasismiin. Osion haastateltavien käsinkosketeltava omahyväisyys on puistattavaa katseltavaa.

Aiheensa kriittistä tarkastelua tältä ”dokumentilta” on turha odottaa. Moore ei ollenkaan paneudu hyvinvointivaltioiden
korkeiden kustannusten vaikutuksiin, vaikka malli on ympäri Eurooppaa kriisissä. Yhdysvaltojen talous on tällä hetkellä
kymmenen prosenttia suurempi kuin ennen finanssikriisiä, kun taas eurotaloudet ovat polkeneet paikallaan kohta kymmenen vuotta. Korkea verotus, valtionvelka ja takkuiset työmarkkinat ovat jumittaneet markkinoiden toiminnan, mitä ilman hyvinvointivaltiolla ei ole rahoituspohjaa. Kapitalismi on kuitenkin selkeästi tämän dokumentin pahis, ei pelastaja.