Nobelein palkittu julkisen valinnan teoria (public choice theory) on osoittanut, että silloinkin, kun sääntely teoriassa hyödyttäisi kansalaisia, käytännössä se hyödyttää yleensä vain sisäpiiriä – poliitikkoja, virkamiehiä ja lobbareiden taustaryhmiä – kansalaisten kustannuksella, kalliisti. Valtio ei päätä vaan koneiston itsekkäät yksilöt.

Valtio ei päätä vaan koneiston itsekkäät yksilöt

Nobelisti James Buchananin mukaan julkisen valinnan teoria tutkii politiikkaa ilman romantiikkaa – ilman toiveajattelua siitä, että poliitikot ja viranomaiset vain ajaisivat yleistä etua, ja päätöksiä tekevät viime kädessä yksilöt, ei ”kansa” tai ”yhteisö”.[1] Poliittiset päättäjät ovat ihmisiä siinä missä markkinoilla toimivatkin.[1]

Ero on kannustimissa: markkinoilla päättäjä tyypillisesti saa itse päätöksensä hyödyt ja kantaa sen kustannukset, politiikassa ei.[1] Sopimus syntyy vain, jos molemmat osapuolet sen hyväksyvät.[1] Sen sijaan poliittisessa päätöksenteossa ei ole vastaavaa taetta siitä, että syntyvät päätökset keskimäärin hyödyttävät kaikkia.

Julkisen valinnan teoria ei siis oleta poliitikkojen olevan kaikkitietäviä, täydellisen älykkäitä ja puhtaasti hyväntahtoisia kuten eräät muut teoriat olettavat. Se selittää heidän toimintansa monenlaisten henkilökohtaisten motivaattorien avulla ja osoittaa tuloksen vastaavan todellisuutta paremmin kuin idealististen teorioiden.

Demokraattista vaalitapaa ei ole

Arrow’n paradoksi: Nobelisti Kenneth Arrow todisti, että mikään äänestystapa ei tuota kuin sattumalta tulosta, jonka voi sanoa noudattavan kohtuudella äänestäjien tahtoa, kun äänestäjiä on yli yksi.

Esimerkiksi uuden presidenttiehdokkaan ilmaantuminen voi tuottaa eri presidentin, vaikka uusi ehdokas ei tulisi valituksi. Näin käy myös STV:ssä, jossa joka kierroksella pudotettaisiin vain vähiten ääniä saanut ehdokas ja sitten äänestettäisiin uudelleen. Samoin käy kaikissa muissakin ei-diktatorisissa tehokkaissa vaalitavoissa. ”Tehokkuus” tarkoittaa, että jos kaikkien mielestä Chydenius on parempi kuin Hitler, Chydenius sijoittuu vaalissa Hitlerin yläpuolelle. Ei-diktatorisuus kieltää vaalitavat, joissa vain tietyn äänestäjän kanta ratkaisee muiden mielipiteistä riippumatta.

Julkisen valinnan teorian käsitteitä

Rationaalinen tietämättömyys (rational ignorance) on sitä, kun ihminen ei vaivaudu perehtymään politiikkaan, koska perehtymisen hyödyt jakautuvat kaikille kansalaisille sen sijaan, että äänestäjä saisi hyödyn itse kuten valitessaan ostamaansa tuotetta. Tämän vuoksi usein eturyhmät voittavat politiikassa: jos tietty kohdennettu etu on tuhansien eurojen arvoinen tietyn eturyhmän jäsenille, se voi olla silti yleisen edun vastainen, vaikka se maksaisi vain muutaman euron keskivertoäänestäjälle. Tällaisiin etuihin keskivertoäänestäjän ei kannata perehtyä, etenkin kun ne yleensä tehdään tarkoituksella monimutkaisiksi perehtymättömyyden varmistamiseksi, vaikka monimutkaistaminen tuottaisi paljon lisää tehottomuutta.

Eturyhmät saavat usein päätöksenteossa läpi asioita, jotka ovat yleisen edun vastaisia (ks. myös siltarumpupolitiikka). Auttaessaan eturyhmiä (esimerkiksi yritysten, ammattiliittojen tai yhdistysten edustajat) poliitikot tai virkamiehet kokevat itsensä tärkeiksi ja voimakkaiksi. Tämä myös saattaa tuottaa heille suoraa korruptiota tai myöhemmin hyvän työpaikan.

Päättäjät eivät välttämättä kärsi juuri mitenkään eturyhmän suosimisesta, koska he eivät käytä omia rahojaan ja mm. rationaalisen tietämättömyyden vuoksi äänestäjät eivät välttämättä ole selvillä asiasta. Pienet, keskittyneet eturyhmät pystyvät suuria paljon tehokkaammin estämään jäsentensä vapaamatkustamista ja tuottamaan poliittista painetta ja tukea sekä organisoitumaan vähemmin kustannuksin.[1]

George Stigler, Sam Peltzman ja Gary Becker ovat osoittaneet viranomaistahojen olevan vastaavasti pienten eturyhmien vaikutettavissa.[1] Tarvittaessa eturyhmien vaikuttamat päättäjät hankkivat riittävän kannatuksen lehmänkaupoin, joilla sovitaan muiden päättäjien kanssa yhteisestä kannatuksesta usean eturyhmän tavoitteille.[1]
Sääntelyhäiriö (government failure) viittaa moniin eri syihin sille, miksi sääntelyn tulos on usein muuta kuin se olisi ihanteellisessa maailmassa.

Välistäveto (rent seeking) tarkoittaa eduntavoittelua, joka aiheuttaa muille sitäkin enemmän haittoja. Välistävedon mahdollistaa joskus markkinahäiriö mutta vielä useammin sääntelyhäiriö.

Signalointiäänestäminen ja demokratian irrationaalisuus. Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätökseen on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan. Siksi ihmiset usein äänestävät pikemminkin signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia asioita itsestään, koska siitä hyödyt koituvat itselle.

Geoffrey Brennan and Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ilmaisullisiin (ekspressiivisiin) motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella. Tämä johtaa äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen.

Esimerkiksi ihmiset saattavat kannattaa protektionismia ilmaistakseen nationalismiaan, vaikka protektionismin katsotaan alentavan taloudellista hyvinvointia. Lobbaaminen vaikuttaa eniten politiikan yksityiskohtiin, koska niissä ilmaisullisuus on vähäisintä.

Esimerkkejä

NIMBY
Julkisen valinnan teorian mukaan keskitetyt eturyhmät voittavat politiikassa laajalle hajautuneen yleisen edun. Rakennusoikeuden eli lisäneliöiden kaavoittamista vastustavat mm. NIMBY-ryhmät, jotka koostuvat mm. alueella jo olevien asuntojen omistajista. Heillä on vahva intressi lobata asuntojensa arvoa laskevaa rakentamista vastaan, esimerkiksi lähettää poliitikoille kannustuksia ja uhkauksia, seurata päätöksentekoa asiassaan ja huomioida toiminta äänestyskäyttäytymisessään. Hyöty asuntojen hintojen laskusta jakautuisi niin laajalle, että kellään meistä hyötyjistä ei ole vahvaa intressiä lobata kaupunginvaltuuston käsitellessä jonkin tietyn alueen rakentamista.

Kreikka

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Petri Sajarin mukaan euroalueen velkakriisissä poliitikot ovat osoittaneet ihmisen olevan ”luonteeltaan omaa etuaan ajatteleva”. Kreikka otti vuosikaudet lainaa, koska vaalitappion pelossa poliitikot eivät uskaltaneet lopettaa holtitonta velkaantumista. Saksan ja Ranskan johtajat ajattelivat vain omaa vaalimenestystään pakottamaan eurovaltiot rahoittamaan Saksan ja Ranskan pankkeja Kreikan ”tukemisen” kautta, millä Kreikka kurjistettiin. Näin eurovaltioiden ei tarvitse myöntää rahaliiton perustavanlaatuisia ongelmia, joista yhdysvaltalaiset taloustieteilijät ovat muistuttaneet pitkään. [4]

Euro

Professori Markku Kuisma kirjoitti, että euro luotiin ”toiveunien fantasiakivijalan varaan” ja virhettä paikkailtiin ”epäkorrekti todellisuus kieltämällä”, byrokratiaohjelmilla ja syytämällä rahaa vääriin paikkoihin. Toimittaja Tuomo Lappalainen myönsi toimittajien laiminlyöneen työnsä: kun euro perustettiin, toimittajat ”jotenkin kummasti” uskoivat poliitikkojen ajattelevan ”juuri tässä asiassa” pelkästään yleistä hyvää, vaikka ”halu patsastella ’eurooppalaisina’ valtiomiehinä näkyi kilometrien päähän”. [5]

Johtopäätöksiä

Julkisen valinnan teoria osoittaa, että tulisi harkita tarkemmin, mitä asioita kannattaa ylipäänsä ottaa julkisen sääntelyn piiriin ja mitä ei. Vasemmistolainen johtopäätös teoriasta on, että sääntelyhäiriöitä voidaan myös lieventää sopivilla instituutioilla.

Lisätietoja

Julkisen valinnan teoria (Liberalismi.net, sisältää artikkelin lähdeviitteet ja linkkejä muihinkin lisätietoihin)
Markkinahäiriö – parempi kuin sääntelyhäiriö (Vapaasana.net)